avio-onnea

.. Morganien tapaan

Ei ihan. Taas me tapellaan. Miksi kaikki menee näin päin helvettiä? Olenko tosiaan niin mahdoton, ettei minua pysty enää kukaan rakastamaan enää? 

Minua ahdistaa. Vatsasa pyörii ja hyörii. Minun on niin paha olla, että tekisi mieli oksentaa. Sydäntä kivistää, tunnen sen sykkviän sisälläni.

Olen neuvoton. Ahdistunut. Nurkkaan ajettu. Mitä mä teen?

En haluaisi lähteä pois, mutten kykene jäämään. Todella toivoton mieli minulla on. 

Hänessähän ei ole mitään vikaa? Ei oo ikinä ollut eikä ikinä tuu olemaan. Hänen mielestään. Hän sanoo, että minä olen ärsyttävä, nalkutan ja itken liikaa. Viestini ei mene perille sanomalla nätisti, joten toistan itseäni ja lauon sarkastisia kommenteja. Sitten hänen mielestään olen sottainen. En siivoa, en tee ruokaa, en pese pyykkiä (laita pyykkejä koneeseen), istun ainoastaan koneella ja pelaan tai luen kirjoja. En siivoa, en pijä huolta hänestä.

En muista milloin hän viimeksi olisi tehnyt Minulle ruokaa. Laittanut pöydän nätiksi, kehunut kauniiksi ja tutustuttanut pölyimuria asunnolle. Olen laiska, tyhmä, saamaton. Kiitos. Näin hän minut näkee. Hän myös näkee, että ei minulla ole päivisin muuta tekemistä, joten voisin käydä kaupassa, tyhjentää tiskikoneen ja imuroida. Olen kuumeessa, minua oksettaa, pyöryttää ja hän käskee minut ruokakauppaan. Minä suutun eikä hän ymmärrä miksi.

Minä en vaan jaksa enää, hänen ymmärtämättömyyttä. Jyväskylä. Tämä kaunis kaupunki, ihanat ihmiset. Varmasti selviän yksinkin tai löydän jonkun, jonka kanssa minulla on enemmän yhteistä. Nykyään emme tee mitään yhdessä, emme puhu mistään. Hän ei kuuntele minun juttuja ja ihmettelee, jos en jaksa kuunnella hänen juttujaan. Käytetään alkoholia kumpikin yhtä paljon, mutta kun riidellään, niin hän juo jotain ja polttaa ainakin 5 tupakkia putkeen. Hänellähän ei ole tupakointi-ongelmaa eikä tupakointi ole edes vaarallista ja hän ei ole yrittänyt lopettamista (bulllshit). Hän on koittanut, näön vuoksi, mutta ei hän halua lopettaa vaikka kertookin jotain muuta. 

Olen idiootti enkä muuksi muutu. Helpomalla pääsee, mikäli hän saa jatkaa omaa hyvää elämäänsä ilman minua, kun ajoittain tuntuu, että olisin mielialaltani palanut ajassa taaksepäin -- noin viisi vuotta sitten, kun olin pohjalla, ja hän purjehtii elämääni, vei jalat alta ja sai minut nauramaan. Nyt on kaikki toisin ja minä olen yksinäinen.

anna minä menen

minua ahistaa niin paljon ettei mitään järkeä. tiedätkö sen tunteen kun tekisi mieli ottaa lautanen ja paiskata se vasten seinää? sydäntä puristaa etkä sinä jaksa. tekisi mieli käpertyä sikiöasentoon ja itkeä. ei mitään muuta. itkeä loputtomiin kunnes puristava tunne ja mieletön kipu helpottaa. tekisi mieli tarttua veitseen, painata se tiukasti rannetta vasten ja katsoa kunnes veri alkaa tihkumaan suonistasi ja sitten helpottaa. ainakin HETKEKSI.

minusta tuntuu että olen nurkkaan ajettu. loppuun palanut, puhki kulunut. en jaksa enää esittää, en jaksa enää hymyillä. en jaksa enää olla minä. näin välähdyksen entisestä PAREMMASTA minästäni kun kävin kahvilla uuden tuttavuuden kanssa. olin maailman mukavin ja hauskin ihminen ilman huolen häivää. sitten pienet demonit tulivat päähäni.

ahdistus. se on se tunne, jonka toinen ihminen vieressäni aiheuttaa. hän, jonka mielestä nalkutan. hän, jonka mielestä ylidramatisoin. olen liian tunteellinen, liian herkkä. itken liikaa. minä en jaksa enää olla hänen kanssaan eikä hän ymmärrä. toisaalta haluaisin koska luulen vieläkin rakastavani mutten usko todella että syvimmällä sisälläni rakastan enää häntä. rakkaus häneen on kuihtunut.

haluan että hänellä menisi hyvin, hän ansaitsee parempaa enkä minä jaksa siivota hänen sotkujaan. en jaksa nostaa hänen vaatteita, heittää hänen jäljiltään tyhjiä pakkauksia roskiin. minä en ole kotirouva enkä sellaiseksi halua. en halua lapsia enkä halua perhettä. haluan työuran, oman elämän ja oman vapauden. 

en halua tilittää kenelläkään missä olen, mistä tulin ja mihin olen menossa. kuljen omaa polkuani. tunnen olevani kiitollisuudenvelassa hänelle, koska olin syvällä suossa joskus. tunnen vaan, että nyt olen taas siinä samassa suossa koska en voi puhua edes hänelle. en halua en uskalla eikä minua kiinnosta eikä hän ymmärrä koska hän ei edes kuuntele.

en ole onnellinen, itken ja olen onneton. hän ei ymmärrä vaikka kerron sen hänelle. hän ei tuu ikinä ymmärtämään mitä minä tarkoitan. enkä minä kritisoi hänen tekemisiään sen takia että tulisin niistä paremmalla mielelle. kritisoin niitä sen takia että minulla on tarpeeksi omia paskajuttuja kerättävänä, minä en jaksa siivota aikuisen ihmisen jälkiä. hän ei tee minulle ruokaa eikä kaada kahvia kuppiin, hän ei puhu minulle. olen pelkkää ilmaa.

sitten hän ihmettelee kun olen hiljaa. miksi puhuisin? koska mikäli jotain joskus kerron tai kysyn. hän ei vasta minulle. minä olen täynnä tätä elämää ja haluan elää yksin. pidän hänestä mutten halua häntä lähelleni. haluaisin pysyä kavereina mutten halua että hän kuuluisi enää 120% elämääni. en ikävöi häntä enää nykyään koskaan joten enhän minä enää taida olla edes rakastunut.

pyysin apua, autoitko?

Minä herään, verryttelen ja pyydän apua. En saa apua, vaikka pyydän. Minulle nauretaan. Heikko, et pysty. Tyhmä. Minä haluan ja minä yritän. Jokainen päivä on yhtä tuskaa, monta tuntia kelattavana. Monen monta tuntia ja monen monta minuuttia.

Voisi luulla, että minulla olisi joku joka auttaisi, joka yrittäisi kuunnella ja nostaisi minut ylös suosta.. Ei minulla ole, ei ketään, kehen turvautua. Asunto näyttää läävälle. Vankina omassa asunnossa. En pysty siivoamaan, en kykene oikein mihinkään, mutta apua on turha odotella. Olen yksin. Aivan yksin. Isossa maailmassa.

Tuntuu enemmän siltä, että matkaani voisin jatkaa yksin. En kenenkään kanssa. En kenenkään.

Tekisi mieli rähjätä kaikille, mutten jaksa. Olen vaan niin uupunut, mutta kukaan ei huomaa, miten minun koskee. Äksyilen, vittuilen ja möläyttelen, mitä sattuu.. Minuun koskee ja haluan, että huomaat sen ja kysyt, voitko auttaa. Kun olen pyytänyt apua, mutta kukaan ei auta eikä tarjoudu auttamaan. Kiitti v*tusti.

o-ou, let's go

Get on your swag.

Put on your training shoes.

Let's go.

Let's be fast.

Strong.

Powerful.

Unstoppable.

You lucky one!

I am with you.

Every step of your way.

Just relax.

Breathe.

Look at me.

You can do it!

an award

Khih-khih. Sain tunnustuksen. The Versatile Blogger Award. Kiitos Tashee.

1. Nimeä 15 bloggaajaa
2. Kerro heille tunnustuksestasi
3. Kerro 7 satunnaista faktaa itsestäåsi
4. Kiitä bloggaajaa jolta sait sunnustuksen
5. Lisää The Versatile Blogger Awardin kuva postaukseesi

1. Pidän nukkumisesta

2. Syön Nutrilett-patukoita, koska ne ovat hyvänmakusia

3. Ostin viime viikolla iPhonen vaikkakaan välttämättä minulla ei olisi varaa siihen

4. Luen päivittäin paljon blogeja, en aina vaan kommentoi

5. Pidän vaakaraidoista vaikka ne eivät olekaan aina "hoikistavia"

6. Olen koukussa "The Walking Dead" -ohjelmaan

7. Leikin kaikkitietävää, vaikken oikeastaan tiedä mistään mitään.

Mietin 15 bloggaajaa. *hiatus* Kerron, kun tiedän.

minä pääsen perille

Yleensä .. en tällästä kirjoita tänne, mutta kävin mallitoimistojen sivuilla. (don't even ask why) .. Katsoin monia malleja, kuvia. Eräällä sivustolla oli, että malli on 165cm ja 46 kiloa.. Hän ei näyttänyt hoikalta. Hän näytti hieman tanakkaalta. Pyöreältä, olisin veikannut 56 kiloa, kun ei hän voi olla minun painoinen, minähän olen pieni ja siro? Sitten mietin, miten vääristynyt omakuva sitten minulla on kun kilollisesti minusta tuntui paljon pienemmältä, mutta monesti kun katson peiliin.. ei tunnu siltä, ei tunnu, että olisin pieni. Olen iso. 

Mallit voivat ainoastaan alusvaatteissa olla kuvauksissa, vaikka näyttävätkin silmiini "isoilta" - itse en voi edes kotona olla vähissä vaatteissa - tuntuu isolta. Tuntuu, että olen joka paikassa.

Miksi sitten kun hoikkuus on IN? Niin miten kaikki lihaksikkaat mallit? 165-senttiset ja 60-kiloiset? He eivät ola isoja, he ovat lihaksikkaita vaikka painavatkin niin paljon. Mielestäni.

Minulla on oikeastaan ihan sama, miten paljon minä painan, mutta haluaisin olla onnellinen, viihtyä omassa kropassani ja olla ylpeä itsestäni. Kyllähän minä olenkin. Ajoittain.

Sitten taas toisinaan, se Tunne, hiipii takaraivooni, korvieni väliin. Se huutaa "älä syö, olet iso, katso reisiäsi, mahaasi, nipistä itseäsi, ota kahvia, älä syö". Ahdistun, mietin muita. Itkisin, jos voisin. En halua ruokaa. En halua olla riippuvainen ruuasta, en halua, että ruoka määrittelee minut. Haluan määritellä itse itseni, mukaan lukien ääriviivani. Haluan olla lihaksikas, haluan, että minulla olisi kadehtittava kroppa. Terve, elinvoimainen ja lihaksikas. Litteä, lihaksikas vatsa, hymykuopat, terveet hiukset - ei hiuslisäkkeitä. Sirot jalat, pohkeet, isot pakaralihakset. En rakenna barbieta, en haaveile barbiesta. Haaveilen terveestä, iloisesta tytöstä, joka reenaa, jolla on lihakset ja joka on pirun ylpeä omasta itsestään eikä välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Sinne minä pyrin. Minun on tehtävä töitä, mutta jonain päivänä: pääsen perille!

Kultainen nuoruus

Kuva osoitteesta: http://fav.me/d2qaldg

12.07.2007 klo 01.26 kirjoitin näin:

"..olen nyt kolme tuntia putkeen ollut erilaisella keskustelupalstalla ja luin muiden ihmisten ongelmista ja kyyneleet virtaavat pitkin poskiani. V*tuttaa, et muillaki on ongelmia, todellisuus iskee, ettei ole niin "erilainen", on vaa iha samanlaine ku muut. Tai joskus tuntuu, et haen vaa jotain, et joku huomais. Haluan huomiota, ja ettei oikeastaan ole mitään ongelmaa - en tiedä. Tämä on tällast yösekoilua, pitäisi olla nukkumassa - lääkkeetki tuol pöydäl on, mutten halua nukkua, en halua ottaa lääkkeitä, mutta nukkuminen helpottais, aikaa kuluisi nopealla tavalla eikä tarvis miettiä, mitä tekisi näillä "ylimääräsillä" tunneilla.

Minä en vain jaksa enää. Eilen oli tipalla etten ottanu kaikkia unilääkkeitä (28kpl) kerralla, mutta sitten huomasin, että kämppä on tosi epäsiistissä kunnossa enkä voi lähteä ennen kuin olen siivonnut, koska äitini aina valittaa, kun en osaa siivota sotkujani. Myöskin googletin, ettei Imovanen yliannostukseen voi kuolla. 

Ja sitten olen jo neljä päivää putkeen syönyt ihan normaalisti, mut ruokailujen välissä ja äskenki käynyt jääkaapilla, tunkenu ruokaa. Päättänyt olla oksentamatta, sit 5 minuutin kuluttua juonut 3 kuppia erittäin vahvaa kahvia ja johan löydän itseni vessasta pää pytyssä. Se ei ole normaalia ja meinasin tukehtua yks päivä, koska tuntui, ettei yökkäys loppunut, mutta hengityskää ei kulkenut.

V*ttujen v*tut v*tutralalaa tän elämän kanssa! V*tuttaa vaa nii v*tusti olla aina se kiltti tyttö, jolla on kaikki hyvin. Oikeasti v*tuttaa niin paljo ettei veri kierrä. Käteni ovat puutuneet. Tammikuusta lähtien olen oksentanut kerran viikkoon - inhoan turvotusta, naamani on kuin ilmapallo, turvotus ei lakse, koska aina oksennan lisää. Kurkkuni on kipeä - ääni ei kulje. 

En ole tyytyväinen naamaani, en takapuoleeni, en reisiini. Mutta ongelmani ei piile ulkonäössäni. Sit olen myös huomannut, että olen elämäni elänyt. En jaksa elää, koska tuntuu, ettei elämällä ole enää mitään tarjottavaa. En jaksa, en halua, en jaksa! Mua väsyttää, mutta en halua nukkua. Töitä olisi, mutta en vaa ole mennyt paikalle. En jaksa. Olen laiska, ja minua vituttaa tä elämä. Haluan oikeast pois. Viiltelyn jäljet hävettää ja jälkikipu on mieletön. Sinänsä se hetki kun viiltelee tai oksentaa - tunne on euforinen. Tuntuu niin kivalta, vitsi - voin hallita itseni. Olen yli-ihminen. 

En tiijä, tuntuu niin tyhmältä. Soitin myös mieleterveyspuolelle tk:hn ja pyysin unilääkkeitä. Elämäni tyhmin teko, koska nyt joudun tunnustamaan että mulla on jokin ongelma, jokin vaivaa. Huomenna, eli tänään (maanantaina) taas sille terapeutille - en halua, en pidä hänestä. Inhoan, että hän halaa. Inhoan sen kosketusta. Sen katsetta. Kaikkea siinä. Inhoan istua siinä tuolissa ja sanoa, että tuntuu niin hienolta. Ei mulla ole ongelmaa, kaikki on hienosti - kulisseja, kulisseja. 

En tiedä mitä haluan. Haluan johonki opiskelemaan jotakin mikä kiinnostaa (journalismi/psyka) tällä hetkellä. Joskus luuli tietävänsä, mitä haluaa. Päästä oikkikseen, suoriutua siitä, näyttää kaikille, näpäyttää heitä ja sanoa, että "Olitte väärässä - mustapa oli tähän"

Ääh, varmaan haluutte taustoja, mutta en pysty niitä antamaan. En osaa puhua niistä enkä suoran sanoen usko, et se auttaa. Eikä ongelma ole siinä, olen vain elämäni viettänyt. Aikani täällä alkaa olemaan ohi (vaikkei se ole edes kunnolla alkanut).

Kerran aikasemmin otin illalla 12 Tryptotabsia (enempää ei ollut purkissa), ja menin nukkumaan toivoen, etten enää heräisi. .. tuntuu niin turhamaiselt, mutta en vaa jaksa. Musta tuntuu, että olen tullut hulluksi. En jaksa enää ees kunnolla hymyillä tai puhua ihmisten kanssa. Kuha tokasen jotain - mesessä enintään jaksan sanoa jotain, muuten ihan poikki olo. Kaikista eniten ärsyttää, etten töihin ees vaivaudu menemään, vaikka hyvä palkka ja helppoa työtä. Kukaan ei ole hengitämässä niskaani - en vaa saa mitään aikaseks. Harmittaa, et joskus on ollut hyvä jossakin ja jotakin tehnyt ja osanut tehdä ja on ollut onnellinen tai ainakin luuli olevan. 

En kaikkea kertonut, koska en jaksa, en halua, en viiti enää enempää itkeä tälle illalle. Ku ei se ees auta, ai nii. Saan myös ihme raivokohtauksia. Aamulla lähetin äidille viestin, johon hänen olisi pitänyt vastata vaa pari sanaa - hän soitti ja siitäkös mä hermostuin. Puhelun jälkeen (olin juuri pesuhuonees) heitin kännykäni kylpyhuonee kaakaleihi ja läppäpuhelimeni hajos kahdeksi palaseksi. Nyt v*tuttaa sitäkin enemmän. Eikä tietoakaan milloin saisin taas kännykkää käyttöön. Eipä sillai, mutta työjuttuja olisi hoidettavaa ja olisi ihan mukavaa puhua poikaystäväni kanssa.

.. kysykää ihmees, ehkä tykkään antamastanne huomiosta ja kirjoittelenki vielä, ellei jotain satu/käy/tapahdu.."

"vittuko mä haluun pois - ettei huomista ois" 

"Älä jaksa, mä maksan - Hengelläni, elämälläni ja ennen kaikkee järjelläni.."

Näin sekaisin (?) olin vuonna 2007, kun jokin minussa napsahti. En tiedä, mikä muhun tuli. Suorituspaineet koulussa. Poikaystävä. Mikälie oli, mutta tuo oli ensimmäinen kerta, kun soitin terveyskeskuseen ja jouduin psykologin juttusille. Sain unilääkkeitä. Unettomuuteni alkoi vuonna 2006 alussa. Ja se jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

"..minua vain ketuttaa ja ketuttaa ja ketuttaa. Eikä minkää pitäs olla pieles. No paitsi sitä sun tätä. Sit luulin et elämäni on jo ennestää pirstalein ku ei tunnu mikää hyvält, mut sit ku tuli ero viel poikaystävästä ( en tiedä - varmaan turvatunne siinä oli ) ni sen jälkee oon vissi suurin piirtein vaa tuijottanu ja laskeskellu aikaa syyslomaan koska silloin menen reissuun. Enkä ole mitää tehnyt koulun eteen nyt täs ja koeviikko ja rästijuttuja tosi paljon mitä maanantaiksi pitäs tehdä mutta en vain saa mitään aikaseks. 

Tänään olen aamukasist asti ollut hereil, syönyt 3 pakettia Jaffa-keksejä (450g) ja sit haluan ampaista juuri nyt suklaalevyn kimppuun mikä kaapissa on mut en voi, en vaa voi. Pahan olon tunne säilyy silti .. Eivätkä kaiken maailman keksit ja suklaat sitä pois ota, vaikka voisivat. Huomaan, että nykyään en pysty keskittymään mihinkään tai siis jos kirjoitan vaik jonku aineen niin se on tosi rönsyilevää ja harhailevaa. Ei vaa kiinnosta mikään." -- 09/2007

"..taas on ketutus päällä ja tuntuu ettei mikää natsaa eikä onnistu. Joten siirrän ajatukseni laihdutukseen ja "pääsiäispaasto" on projektin nimi. Ahistaa vaa ja viimeset 3 päivää ovat menneet kotona ahmiessa (sekä lihoessa). En ole pystynyt hoitamaan normaali askareita ja..." -- 03/03/2008

"Mua vaa itkettää kauheana ku tajuaa ettei oikeastaa ole sellaisia kavereita, joskus oli mutta kaikki on pieles. Nyt olen yksin kotona, katoin peiliin, astuin vaa'lle ja olen lihonnu -- olen lihonnut.

Itkettää tämä itsesäälis oleskelu koska istun jatkuvasti kotona, en käy ulkona enkä tapaa ketään. Haluaisin mennä elokuviin, mutta yksin tuntuu säälittävältä lähtä. Mun pitäs nyt viikon verran olla yksin kotona, mutta mä en halua, en jaksa. Kaipaan ihmisiä vierelleni. 

En nää mitää elämäniloa enkä tarkotusta. Haluaisin vaa lähteä pois mutta lähtemällä aiheuttaisin äidille paljon surua. Ja rakastan mun äitiäni yli kaiken maailmassa enkä milloinkaan haluaisi häntä satuttaa. Mua pelottaa viiltely. En halua mut joskus tuntuu et se va auttaa, vaikkei se ees auta. Olen hajalla sisältä sekä ulkoapäi" -- 03/2008

"Muutan maisemia (taas). Eli muutan syksyllä helsingiin, vaihdan koulua ja toivon et saan uusia tuttavuuksia. Mua ei oikeastaa huvita ne ryyppäilyt tai sellaset. Ois vaa mukava jos ois kavereita/tuttuja koulusas eikä tarttis yksin istua jossai nurkas" --  03/2008

"Kaikki mennyt pahempaan suuntaan. en ole maaliskuun alusta käynyt koulussa, olen istunut suurin piirtein 2 kuukautta kotona... olen lihonnut 3 kiloa ja poden tätä masennusta enkä uskalla mennä ihmisten ilmoille kun olen jo "ylipainoinen". sapettaa, itkettää ja kukaan ei pahhemmi ole lähettäny viestiä taikka soittanu. kuolenko yksinäisyyteen?" --  04/2008

"...Kello on melkein yksi yöllä ja kyyneleet valuu pitkin poskiani. mä en vaa jaksa enää. joka kerta kun syön lupaan sen itselleni. tacot, pitsa, ym ja jätski sen päivän kalorimäärän päälle. kaveri lähti baariin, kutsui mukaan mutku MIKÄÄN VAATTEISTA ei mene päälle. mä en halua lähteä ulos, en halua tehdä mitään. pitäs tehdä koulujuttuja mut ruoka pyörii vaa mieles jotenka siit ei tuu yhtään mitään. haluaisin vaa mennä pois, siis suoraa sanone v*******. ... mä lihon lihomistaan enkä ikinä tee mitään oikein. vedin sit loput kaverin pitsastaki ku häneltä jäi ja pähkinät sekä tacot (500g) söin myös. tuntuu et olen epäonnistunut yksilö, olenn taistellu ruumiinkuvani kanssa jo .. KAHDEKSAN PITKÄÄ VUOTTA`? lihoisin vaa 100kiloseks ja kuolisin pois, ni sit kukaa ei sanois, et "ootpa sinä laihtunut, ootpa sinä laiha, ootpa sinä kivannäköne, ootpa sinä söpö. syöhän hycä ihminen pullaa, syö, syö syö" kerran kuulin siskoni sanovan sukulaiselle: "joo, hän voi paljon paremmi, on lihonnu silmin nähden, etenki jaloista sen huomaa ja kädet ovat rasvaisia." (kuuntelin siin sivus et joo kiitti vaa ja söin lisää) eka hän on sanonut minua lihavaks lehmäks, sit mun piti luvata etten laihduta enempää, sit hän toi minulle lisää keksejä ja suklaata ja leikittiin rinsessoja.. ja nyt mä inhoan, vihaan itseäni niin paljon et siin ei oo mitään järkee. VIHAAN!VIHAAN!VIHAAN! 

...viime kesänä kävin psykologilla, mut eihä ne osaa auttaa, tai ei tämä yksilö osannu. mä haluaisin oikeasti lähteä -- koska musta tuntuu niin tyhjält, läskilt, vierivält pullalt. joka ilta oon itkeny itteni uneen. olen lihonnu, lihonnu, lihonnu. mä haluun vaa mennä pois. IKUISESTI. IKUISEKSI." --  04/2008

HEI VAAN

Sä oot se mies, jonka haluan

mun viereeni aamuisin ..

Avio- vai avoliitto

kirjain sinne tänne;)

.. mä voin olla paha

hoochie coochie mama

huntuun pukeutua muuten vaan !

Hän lähtee ovet paukkuen - suuttuneena, ärtyneenä. Taas sain hänet suuttumaan, olen siinä hyvä. Olen käpertynyt kompaktisti pieneksi "palloksi": polvet rintaani vasten, kädet lähellä kylkiäni, niska sisäänvedetty, pää alhaalla. Tuijotan häntä kahvikuppi kädessäni. Olen puolipukeissa. Hän lähtee.

kuva täältä: http://fav.me/dxiwgo

Jään paikoilleni. Näytän keskaria. Kiroan. Ihan typerää, ja ihan vaan sen takia minä päätin heittäytyä hankalaksi, koska hän ei ymmärtänyt. Hän ei ymmärtänyt, mitä tarkoitin enkä minä jaksanut selittää.

En monesti jaksaa selittää - en vaan jaksa, annan olla, vaatimalla vaadin. "ANNA JO OLLA!" Mutta minusta mikään ei ole ärsyttävämpää, kun inttaus. Josettajuu - anna olla. 

Tämä on raastavaa - pidät jostakusta, mutta häntä suututat eniten. Ja minkä takia? Että itselleen saisi lopulta huonon fiiliksen, koska tunnen itseäni huonompana ihmisenä, kun saan toisen vihaikseisi mun typeryydän takia. Olenhan typerys.

En kieri itsesäälissä, mutta joskus voisi olla sanomatta joitain asioita - aina ei tarvitse suuttua, taikka ärtyä. En tiedä, onko se nälkä, joka kalvaa sisälläni. Vai mikäkö muu. Jokin minulla on, en tiedä. En osaa vaan istua aloillani, haluaisin hyppiä, pomppia, pyöriä ja laulaa sydämeni kyllyydestä. Paljon on asioita, joihin haluan vaikuttaa ja jotka haluan "saada aikaiseksi".

Haluan olla paras. Kaikessa. En voi lopettaa, jos kaikki on "ihan ok". Se ei vaan yksinkertaisesti riitä, haluan enemmän. Haluan lisää, haluan kaikkea, mitä en välttämättä voi saada, mutta se on vaan pakko. Pakko olla parempi, paras, täydellinen omasta mielestäni. Ei muitten, vaan omasta. En ole vielä lähellekään täydellisyyttä, vaikka olenkin melko hyvä. Pakko vielä yrittää, pinnistää, hymyillä. Esittää.

Knock-knock ´.

Koputtelen, mieliala taas ylhäällä. Minä nauran, mutta minua väsyttää. Silmiini koskee, en halua myöntää - olen haavoittuvainen. Eilen suuri oli kiukkuni, kävin tunnin lenkillä, join kahvia ja tuijotin kattoa. Oli melkein hyvä olla, joseikään mahtava. Suuri hiljaisuus rikkoontui. Piti puhua, kävin nukkumaan ja käänsin selän.

Tunnin, kaks makoilin . En saanut unta, pyörin ympyrää, join puoli litraa maitoa, käperryin sohvalle. Nolla kaksi kolmeviisi. Vielä muutama tunti kunnes kello soi. Nukahdan, kunnes herään taas. 

Kello on viisi ja minä herään. Käyn suihkussa, harjaan hampaat, pukeudun, toinen sukka toiseen ja toinen toiseen jalkaan. Meikkaan, kiharran hiukset, lisään ripsiväriä, luomiväriä, huulipunaa, tummaa kajalia. Puol kuusi. Katson lehden etusivun, käännän sivuja maltamattomasti, en jaksakaan lukea. Hörppään kahvini loppuun, otan pyörän ja polje vimmatusti. Lopulta olen töissä. Siellä kymmenen tuntia vilahtaa, kaksi palaa suklaata, kolme kuppia kahvia. Ja minä poljen kotiin, teen salaattia, istun koneelle. Ja odotan. 

http://eyrieslove1.deviantart.com/art/It-s-My-Party-175760615?q=boost%3Apopular%20sad%20party&qo=1

Kohta ne tulevat ovesta. Se on se hetki, jolloin minä nauran, hymyilen, emännöin. Onhan nyt vappu ja meillä on bileet?

Joskus.

Joskus se saa otten musta. Olen vihainen, niin äärettömän vihainen. Tekisi mieli satuttaa jotakuta, itseään. Muistan, kun olin ensimmäistä kerta aviomieheni asunnossa, yksin - hän oli töissä. Oltiin juuri tutustuttu, ahmin ruokia hänen jääkaapista, oksensin ne ja kävin kaupasta ostamassa lisää, jottein hän huomasi.

Minuun sattui ja otin ison keittiöveitsen, yritin viiltää sillä niin syvään ku pystyin. Siirryin partateriin ja höyläsin käsivarttani ja siihen sattui. Arvet pitkin ja poikin ranteissani, käsivarsissani. Puin pitkähihaisen paidan. Itkin, sikiöasennossa - keittiön lattialla. Minuun sattui, käsiini sattui, ranteisiin sattui. Minä en tunnistanut itseäni.

Vatsaa kurnii, juon kahvia, litran ja toisen. Mikään ei riitä. Minä juoksen, ja juoksen, kaadun ja itken. En tiedä mitä juoksen - haluan päästä eroon huonosta olosta - lääkkeet aiheuttaa turvotusta ja minä näytän lihonneeni. En halua lihota, haluan häivyttää viimeisetki ääriviivat itsestäni, haluan, että joku huolestuisi, olisi kiinnostunut minusta ja sitten kun ne huolestui: minua ärsytti!

Muistan sen, kun "kaverini" ryppäässä menivät kouluterveydenhoitajan puheille, kukaan ei tullut kyselemään minulta, onko minulla kaikki hyvin. En tiedä, mikä siinä kesässä oli, mikä sai minut siihen tilaan, etten halunnut enää syödä, en halunnut olla minä, tunsin itseni giganttiseksi - enkä hyvällä tavalla. Ruumiini oli iso, ehkä halusin olla pienempi, koska poika, johon olin ihastunut piti pienistä naisista. Hoikkauomaisista ja siroista. En ollut siro, olin kaikkialla, enkä ollut edes iso - olin normaali ja urheilullinen, rakastuin ennen sitä kesää ja seurusteltiin, poika sanoi, että hän rakastaa minua ja minäkin toivoin, että olisin voinut rakastaa, mutta olin liian kiinni itsessäni - join Juissia viikkokaupalla sekä kahvia litratolkulla. Minä suutelin häntä ja jätimme hyvästit. Nähtiin kolmesti kesän aikana ja sitten tuli syksy.

Olin laihtunut kuusitoista-vitun-kiloa ja minun olisi pitänyt olla kaikki hyvin. Minulla olikin, katsoin yömyöhään elokuvia, luin kirjoja ja kirjoitin. Itkin ja söin sekä oksensin. Näytin, että kaikki on hyvin. Kaikki kuulivat ku oksensin asuntolan vessassa, eikä kukaan sanonut mitään.

Istun kouluterveydenhoitajan tuolilla. Hän kehottaa astumaan vaa'alle, kehotan häntä painumaan sinne missä pippuri kasvaa. Hän kertoo, että "kaverini" ovat käyneet ja minulla saattaa olla syömishäiriö. Bulimia? Anoreksia? Olen kyllä hoikistunut mahtavan paljon kesän aikana, astutko vaa'alle? Minä nousen ja sanon: "Kiitti hei, minulla on kiire tunnille."

Minua kehutaan, "voi kuinka olet hoikka" . Sitten paras kaverini saapuu asuntolaan, hän melkein tuupertuu eikä hän saa happea: "vaatteesi ovat vähän löystyneet kesän aikana" .. heh, ihanko totta? Tuulihousuni melkein tippuvat ku kävelen. Eihän siinä ole mitään järkeä. Olen pieni, olen siro ja olen niin hemmetin tyytyväinen. Näytin niille kaikille ja laihdun vielä lisää. 

Valvon yön ja valvon toisen, kolmantena yönä haluan nukkua ja itken. En vastaa puhelimeeni. Poika, joka joskus kertoi rakastavansa minua, tulee käymään. Sanon, etten jaksa ja yhteisellä päätöksellä me erotaan. Meillä oli samat haaveet, samat unelmat, hän jakoi kanssani kaiken - sielunsa sisimpänsä. Minä välitin hänestä, ja pidin siitä, että hän rakasti minua, muttei minulla ollut aikaa hänelle. Minun piti laihtua. Hysteerisesti alan itkemään, kun hän lähtee - olen ihan poikki, murtunut ja minä soitan eräällä toiselle miehelle, ja itken koko yön hänen olkapäätä vasten, hän paijjaa päätäni ja sanoo, että kaikki muuttuu vielä hyväksi. Löydät jonkun toisen, jonkun paremman. Minä itken ja itken ja lopulta hän silittää minut nukuksiin. Minä nukun tunnin ja herään taas, pyörin ympyrää, olen yksin. Kerään voimani ja poljen 8 kilometriä terveyskeskuspäivystykseen - itken siellä tuolilla, kuinka en ole saanut nukuttua, pitkä suhteeni on päättnyt (kahdeksan kuukautta oli minulle ihan älyttömän pitkä aika! - "melkein vuosi") .. Lääkäri kirjoittaa minulle unilääke -reseptin, mutta kehottaa varmaan ajan psykiatrille. Ja minä nyökyttelen, poljen apteekkiin enkä ikinä soita mihinkään. Lääkkeet ja uni. Ainoat kaksi juttua, mitä tarvitsen kirjojeni lisäksi. 

Lainaan Marya Hornbacherin kirjan: kertomus anoreksiasta ja bulimiasta - hätkähdyn ja mietin, onpa hänellä karu elämä. En nää yhtäläisyyksiä, minä en harrasta seksiä, minulla ei ole läheisyyden kaipua, ei minulla ole mitään vikana. Kirja on hyvä ja jatkan porkkanoiden popsimista.

Valvon taas. Yksi yö, toinen yö, kolmas yö. Minä haluan nukkua, säpsähdän, meinasin nukahtaa, mutta ihanku en saisi enää henkeä - en pysty hengittämään, paniikki iskee ja olen ihan paniikissa siis. Päätän, etten nuku, tai muuten kuolen. Vedän kaappieni sisältöni lattialle ja alan järjestämään vaatekaappiani. En voi nukkua, en voi tai muuten kuolen.

Unilääkkeitä taas. Maanittelemalla ne käyn taas hakemassa .. "kyllä kyllä - soitan psykiatri ajan, Totta! - tietysti tarvitsen jonkun jonka kanssa jutella näistä elämänmuutoksista ja seurustelusuhteen loppumisesta, toki, olette oikeassa, reseptini? Kiitos."

Herään yhtenä aamuna, kaikki tytöt, luokkakaverini ovat aamiaisella meidän asuntolakerroksessa - syövät ohukaisia. Kuulen heidät, he nauravat. Minä syön desilitran sokeria, laitan lenkkivaatteeni päälle ja käyn tarpoamassa 20 kilometrin lenkin, sokerissa ei oo rasvaa (opin sen Marya:n kirjasta), ja se sokerihuuma auttaa minut juoksemaan. Pysähdyn kesken lenkin ja ahmin mustikoita. Luulen, että ne lihottavat, juoksen taas lisää. Pääsen kotiin, en käy suhikussa - olen iso, en kestä itseäni alasti. Pakko olla vaatteet päällä. Luen kirjaa, otan lääkkeen, nukahdan.

Aamu sarastaa, käyn koulussa, olen laittautunut, ihmiset katsovat kauhistuneena. Valmentaja tulee puhumaan, minä itken, hän itkee. Hän soittaa meidän äidille. Lupaan, etten laihdu enempää. Ja sisälläni pieni piru hymyilee. Olen paras, olen koskematon. Fuckyou. Minä päätin, että minusta tulee laiha, joten minähän laihdun! Koulusta pääsen kotiin: pehmustettu kirjekuori for me! .. avaan sen ja siellä ne ovat: kaksi askia tupakkaa, koska olen alaikäinen, en voinut itse ostaa - kaveri lähetti. Jemmaan toisen askin sukkalaatikkoon, toisen laitan taskuun ja menen lenkille. Metsässä pysähdyn ja erään mökin rappusille käyn istumaan, nojaan kaidetta vasten ja tunnustelen luitani. Poltan tupakkaa ja puhaltelen savuja keuhkoistani ulos. En ole hullu, nautin näistä hiljaisista hetkistä.

I'm a fuck-up.

Käperryn itseeni, sohjotan. Kaksisuuntainen mielialahäiriö - muistan, kun lääkäri diagnoosin villin heitti. Ylilääkäri, oikein fiksu ja filmaattinen mies. Minusta tuntui, että hän välitti. Hän selitti, etten ole sairas, vaan mielialahäiriö syntyy aivojen kemiallisesta tasapainottomuudesta - itse voin siihen hieman vaikuttaa, mutta lääkkeillä annetaan viimeinen silaus. Jotta Se pysyy kontrollissa.

Minä kävin, ihan aikuisten oikeasti, kävin siellä käpystelemässä, kaivelemassa ja urkkimassa menneisyyttäni tohtorin pehmeässä tuolissa. Itkin, itkin niin paljon. Se nainen katsoi ja huomasi: olen rikki. Tottakai, olen rikki. Olen nähnyt väkivaltaisuuksia ihan pienestä pitäen, olen esittänyt onnellista ja hyppinyt ylös alas, puhun niin paljon, ettei kukaan pysy perässäni ja jos jotain päätän, ni hittovie sen myös yleensä olen saavuttanut. Hypin asiasta toiseen, en jaksa paneutua. Käyn puoli vuotta vastaanotolla, sitten lääkärini menee lomalle - sovitaan uusi aika, en mene, sovitaan toinen, en mene. Siitä on kulunut yli vuosi, kun viimeksi kävin urkkimassa menneiyyttäni. Jokin, mitä se naislääkärini sanoi tai teki. Jokin hänessä ei tuntunut oikealta. Hän oli olevaninaan, hän luuli ymmärtävänsä, mutta jos et itse ole kokenut sitä paskaa, mitä minä, niin miten voi joku ymmärtää?

Puhun, puhun ja puhun. Selitän, kädet harppoo ilmassa, osoittelen, matkin, ilmeilen, kävelen ympäri huonetta ja puhun vähän lisää. Sitten pääni sisällä tulee ajatus: "olen iso, minua ahdistaa, ne näkee, valtavat reiteni, valtava vatsani, olen valtava, hiukset on huonosti, naama on kamalan iso, olen iso" ... Minua vaivaa se, että ne ajatukset vaan tulee, takaraivossani tykyttää ajatus. Joskus saan sen pois mielestäni, toisinaan taas koulussa - se tulee ja yllättää. Olen iso, miksi ? 

picture from da gallery: http://starlight-silence.deviantart.com/ 

Luulen, että pääsin eroon syömishäiriöstäni, toki, mietin ruokaa jatkuvasti enkä syö ellei ole ihan pakko. Vihaan omakuvaani, en pidä siitä, etten mahdu enää pienimpiin farkkuihin, jotka joskus vaan roikkuivat päälläni. En ymmärrä, miksi minä aloin taas syömään, toki, en ole nytkään iso - tiedän, että olen aika pienkokoinen, mutta juostessa minusta tuntuu, että jenkkakahvani ovat massiiviset, vatsa roikkuu, jalat hinkkaa yhteen vaikkei ne todellisuudessa tee niin ja lähinnä minulla on nahkaa vaan luitten ja pienen rasvakudoksen päällä.

Melkein syön jäätelön, kiitän siitä, otan paperin pois jäätelön päältä. En kerro, että olen tänään jo syönyt yhen jäätelön ku oli niin aurinkoista, niin lämmintä. Söin jäätelön ja katsoin kauas kaukaisuuten kunnes silmäni väsyivät. Vettä, meri, joki, ihan sama, vettä, sininen taivas, minä, jäätelö, aurinko. Olin onnellinen, kunnes astuin kotiovesta sisään. Olisin jäänyt mieluusti ulos katsomaan kaukaisuuteen, ihan ilma syytä... Sitten pysähdyn kun olen kuorinut paperin jäätelöni ympärltä. Me riidellään. Laitan jäätelötuutin pakastepussiin ja työnnän sen pakkaseen. Teen kahvia. Ja juon sitä, vatsaani koskee, mutten minä täytä sen vaatimuksia. En anna ruokaa -- ei se tarvitse sitä, enhän ole tänään edes tehnyt mitään.

Hypin ylös, alas, pompin pitkin asuntoa, puhun niin nopeasti, ettei rakennusurakoitsija pysyy perässäni - hän luovuttaa, hän ei kykene seuraamaan minun puhettani - hän painuu takaisin töihin. Naurahdan ja tiedostan sen päässäni: "..mania, selkee mania..olen niin pettynyt, itken autossa, vollotan ku pieni lapsi ja päästyäni kohteeseen .. i babble, käyn ylikierroksilla, olen aina käynyt, lempinimeni onki joskus ollut duracell-pupu..en tiedä, olenko ihan sekaisin, mutta haluaisin saada aikaan jotakin, polttava kipinä"

Kipinä minussa, joka ei sammu. Kipinä-mikkoni on ahkera, hän pitää kipinäni sisälläni, aina jotain sanottavaa, paitsi aamuisin - olen väsynyt ku mikäkin. Vedän peittoja päälleni ja hautautun niitten alle. Kukaan ei ota minua tosissaan, sanon, että oon kipeä - jään kotiin. Etkä jää! No jäänpäs. Sitten riidellään.

Kohtuutona, että minulta vaaditaan jotain, johon en halua kyetä tänään. Tänään ei huvita. Ei minun tarvi mennä. Sitten olen surullinen, taas olen pahoittanut jonkun mielen, mutta vimmastun enkä välitä. En ymmärrä. Miksei kukaan muu tajua, mitä tarkoitan? 

Olen normaali, suurimmas osan ajasta, ikinä en itke toisten nähen ilman syytä. Piilotan itseni automatkalle tai kävelylenkille, jossa vollotan. Silmäni kostuvat ja sitten hymyilen. Nauran maanisesti, paholainen itse, pieni piru minussani. Juokse kovempaa, syö vähemmän, älä välitä muista. Sinä olet tärkein. Ja tiedän, että suututan muut, en puhu, enkä pyydä anteeksi. En katso silmiisi kun satutan sinua, en katso silmiisi, kun pitäisi pyytää anteeksi. Olen itsekäs, annan luvan olla itsekäs. Hemmoteltu, kakaramainen. Olenhan nainen.

(..jolla joskus .. ei oo kaikki ihan kotona)

Toivotaan vaan.

Toivomuksen jos esittää saisin niin voisi olla, että mikään ei olisi toisin. Toivomukset ovat turhia, ainakaan jos ne eivät toteudu. Se olisi niin kivaa, jos joskus toivomatta jokin juttu toteutuisi, ikinä mikään toivomus ei mene nappiin tai ei voi saada sitä, mitä haluaa. Aina pitää tehdä niinkuin joku muu halua, pitää olla jotain muuta, pitää esittää. Erehtyy olemaan rehellinen, niin johan on joku kimpussa. Ärtynyt. 

Miksi sitten olisi yksi rehellinen, jos toinen heti kurkussa kii? Voisko sitten vaan jättää kertomatta, kaunistella totuttaa.. ollaan rehellisiä.. suorastaan valehdella?! Toivomukset ovat turhia ja voisko joku juttu joskus tapahtua toivomatta? Riippumatta mittakaavasta, mutta olisihan se kiva, jos arkisissa asioissa joku jeesaisi? Koska jos kaikki täytyy tehdä yksin niin miksi sitten edes olla toisten ihmisten taloudessa? Miksei voisi sitten hukkua omaan scheisseen ja olla niinkuin ei olisikaan? 

Toisten luona se ei käy päinsä. Toisten luona pitää esittää, esittää ulospäin, että kaikki on hyvin. On siivonnut omat jälkensä, pessyt oman pyykin ja ollut miellyttävä. Syönyt kun on ruoka-aika ja nukkunut öisin. Syvältä. Kaikki se on ihan syvältä. Ei mitään yksityisyyttä, ei mitään hetkiä sellaisia, jolloin voisi käpertyä omaan ajatusmaailmaan. Aina on joku läsnä.. kyselemässä, utelemassa, haluamassa, puhumassa. Tai sitten on joku vaan samassa huoneessa, muttei mitään tapahdu. Ei taida olla kultaista keskitietä. Ei taida olla sitä autuatta onnea. Onnea ei ole olemassa, sitä ei voi saada lahjaksi, eikä se pinnistelemälläkään löydä oikeeseen osoitteeseen. En usko onneen, uskon vaan, että yksin ihmisellä on parempi olla kun voi edes olla oma itsensä. Just niin kiukutteleva ja jääräpäinen, syödä milloin haluaa ja nukkua silloin kun väsyttää. Ymmärrrän, että isoissa mittakaavoissa kaikki ei mene niinkuin toivoo, ei voi saada unelmiensa työpaikkaa ellei panosta työhaastattelua varten, ei voi saada sitä työpaikkaa, jonka haluaa, ellei ole opiskellut/omistanut vaativia taitoja sitä paikkaa varten. 

Kaikki sosiaaliset jutut ovat itsestään kiinni ja miten sijoittunut sosiaalisessa yhteiskunnassa, mutta omassa yhteiskunnassa, omassa maailmassa, haluan olla kingi. Itseni hallitsija. Piste.