Joskus.

Joskus se saa otten musta. Olen vihainen, niin äärettömän vihainen. Tekisi mieli satuttaa jotakuta, itseään. Muistan, kun olin ensimmäistä kerta aviomieheni asunnossa, yksin - hän oli töissä. Oltiin juuri tutustuttu, ahmin ruokia hänen jääkaapista, oksensin ne ja kävin kaupasta ostamassa lisää, jottein hän huomasi.

Minuun sattui ja otin ison keittiöveitsen, yritin viiltää sillä niin syvään ku pystyin. Siirryin partateriin ja höyläsin käsivarttani ja siihen sattui. Arvet pitkin ja poikin ranteissani, käsivarsissani. Puin pitkähihaisen paidan. Itkin, sikiöasennossa - keittiön lattialla. Minuun sattui, käsiini sattui, ranteisiin sattui. Minä en tunnistanut itseäni.

Vatsaa kurnii, juon kahvia, litran ja toisen. Mikään ei riitä. Minä juoksen, ja juoksen, kaadun ja itken. En tiedä mitä juoksen - haluan päästä eroon huonosta olosta - lääkkeet aiheuttaa turvotusta ja minä näytän lihonneeni. En halua lihota, haluan häivyttää viimeisetki ääriviivat itsestäni, haluan, että joku huolestuisi, olisi kiinnostunut minusta ja sitten kun ne huolestui: minua ärsytti!

Muistan sen, kun "kaverini" ryppäässä menivät kouluterveydenhoitajan puheille, kukaan ei tullut kyselemään minulta, onko minulla kaikki hyvin. En tiedä, mikä siinä kesässä oli, mikä sai minut siihen tilaan, etten halunnut enää syödä, en halunnut olla minä, tunsin itseni giganttiseksi - enkä hyvällä tavalla. Ruumiini oli iso, ehkä halusin olla pienempi, koska poika, johon olin ihastunut piti pienistä naisista. Hoikkauomaisista ja siroista. En ollut siro, olin kaikkialla, enkä ollut edes iso - olin normaali ja urheilullinen, rakastuin ennen sitä kesää ja seurusteltiin, poika sanoi, että hän rakastaa minua ja minäkin toivoin, että olisin voinut rakastaa, mutta olin liian kiinni itsessäni - join Juissia viikkokaupalla sekä kahvia litratolkulla. Minä suutelin häntä ja jätimme hyvästit. Nähtiin kolmesti kesän aikana ja sitten tuli syksy.

Olin laihtunut kuusitoista-vitun-kiloa ja minun olisi pitänyt olla kaikki hyvin. Minulla olikin, katsoin yömyöhään elokuvia, luin kirjoja ja kirjoitin. Itkin ja söin sekä oksensin. Näytin, että kaikki on hyvin. Kaikki kuulivat ku oksensin asuntolan vessassa, eikä kukaan sanonut mitään.

Istun kouluterveydenhoitajan tuolilla. Hän kehottaa astumaan vaa'alle, kehotan häntä painumaan sinne missä pippuri kasvaa. Hän kertoo, että "kaverini" ovat käyneet ja minulla saattaa olla syömishäiriö. Bulimia? Anoreksia? Olen kyllä hoikistunut mahtavan paljon kesän aikana, astutko vaa'alle? Minä nousen ja sanon: "Kiitti hei, minulla on kiire tunnille."

Minua kehutaan, "voi kuinka olet hoikka" . Sitten paras kaverini saapuu asuntolaan, hän melkein tuupertuu eikä hän saa happea: "vaatteesi ovat vähän löystyneet kesän aikana" .. heh, ihanko totta? Tuulihousuni melkein tippuvat ku kävelen. Eihän siinä ole mitään järkeä. Olen pieni, olen siro ja olen niin hemmetin tyytyväinen. Näytin niille kaikille ja laihdun vielä lisää. 

Valvon yön ja valvon toisen, kolmantena yönä haluan nukkua ja itken. En vastaa puhelimeeni. Poika, joka joskus kertoi rakastavansa minua, tulee käymään. Sanon, etten jaksa ja yhteisellä päätöksellä me erotaan. Meillä oli samat haaveet, samat unelmat, hän jakoi kanssani kaiken - sielunsa sisimpänsä. Minä välitin hänestä, ja pidin siitä, että hän rakasti minua, muttei minulla ollut aikaa hänelle. Minun piti laihtua. Hysteerisesti alan itkemään, kun hän lähtee - olen ihan poikki, murtunut ja minä soitan eräällä toiselle miehelle, ja itken koko yön hänen olkapäätä vasten, hän paijjaa päätäni ja sanoo, että kaikki muuttuu vielä hyväksi. Löydät jonkun toisen, jonkun paremman. Minä itken ja itken ja lopulta hän silittää minut nukuksiin. Minä nukun tunnin ja herään taas, pyörin ympyrää, olen yksin. Kerään voimani ja poljen 8 kilometriä terveyskeskuspäivystykseen - itken siellä tuolilla, kuinka en ole saanut nukuttua, pitkä suhteeni on päättnyt (kahdeksan kuukautta oli minulle ihan älyttömän pitkä aika! - "melkein vuosi") .. Lääkäri kirjoittaa minulle unilääke -reseptin, mutta kehottaa varmaan ajan psykiatrille. Ja minä nyökyttelen, poljen apteekkiin enkä ikinä soita mihinkään. Lääkkeet ja uni. Ainoat kaksi juttua, mitä tarvitsen kirjojeni lisäksi. 

Lainaan Marya Hornbacherin kirjan: kertomus anoreksiasta ja bulimiasta - hätkähdyn ja mietin, onpa hänellä karu elämä. En nää yhtäläisyyksiä, minä en harrasta seksiä, minulla ei ole läheisyyden kaipua, ei minulla ole mitään vikana. Kirja on hyvä ja jatkan porkkanoiden popsimista.

Valvon taas. Yksi yö, toinen yö, kolmas yö. Minä haluan nukkua, säpsähdän, meinasin nukahtaa, mutta ihanku en saisi enää henkeä - en pysty hengittämään, paniikki iskee ja olen ihan paniikissa siis. Päätän, etten nuku, tai muuten kuolen. Vedän kaappieni sisältöni lattialle ja alan järjestämään vaatekaappiani. En voi nukkua, en voi tai muuten kuolen.

Unilääkkeitä taas. Maanittelemalla ne käyn taas hakemassa .. "kyllä kyllä - soitan psykiatri ajan, Totta! - tietysti tarvitsen jonkun jonka kanssa jutella näistä elämänmuutoksista ja seurustelusuhteen loppumisesta, toki, olette oikeassa, reseptini? Kiitos."

Herään yhtenä aamuna, kaikki tytöt, luokkakaverini ovat aamiaisella meidän asuntolakerroksessa - syövät ohukaisia. Kuulen heidät, he nauravat. Minä syön desilitran sokeria, laitan lenkkivaatteeni päälle ja käyn tarpoamassa 20 kilometrin lenkin, sokerissa ei oo rasvaa (opin sen Marya:n kirjasta), ja se sokerihuuma auttaa minut juoksemaan. Pysähdyn kesken lenkin ja ahmin mustikoita. Luulen, että ne lihottavat, juoksen taas lisää. Pääsen kotiin, en käy suhikussa - olen iso, en kestä itseäni alasti. Pakko olla vaatteet päällä. Luen kirjaa, otan lääkkeen, nukahdan.

Aamu sarastaa, käyn koulussa, olen laittautunut, ihmiset katsovat kauhistuneena. Valmentaja tulee puhumaan, minä itken, hän itkee. Hän soittaa meidän äidille. Lupaan, etten laihdu enempää. Ja sisälläni pieni piru hymyilee. Olen paras, olen koskematon. Fuckyou. Minä päätin, että minusta tulee laiha, joten minähän laihdun! Koulusta pääsen kotiin: pehmustettu kirjekuori for me! .. avaan sen ja siellä ne ovat: kaksi askia tupakkaa, koska olen alaikäinen, en voinut itse ostaa - kaveri lähetti. Jemmaan toisen askin sukkalaatikkoon, toisen laitan taskuun ja menen lenkille. Metsässä pysähdyn ja erään mökin rappusille käyn istumaan, nojaan kaidetta vasten ja tunnustelen luitani. Poltan tupakkaa ja puhaltelen savuja keuhkoistani ulos. En ole hullu, nautin näistä hiljaisista hetkistä.