Käperryn itseeni, sohjotan. Kaksisuuntainen mielialahäiriö - muistan, kun lääkäri diagnoosin villin heitti. Ylilääkäri, oikein fiksu ja filmaattinen mies. Minusta tuntui, että hän välitti. Hän selitti, etten ole sairas, vaan mielialahäiriö syntyy aivojen kemiallisesta tasapainottomuudesta - itse voin siihen hieman vaikuttaa, mutta lääkkeillä annetaan viimeinen silaus. Jotta Se pysyy kontrollissa.
Minä kävin, ihan aikuisten oikeasti, kävin siellä käpystelemässä, kaivelemassa ja urkkimassa menneisyyttäni tohtorin pehmeässä tuolissa. Itkin, itkin niin paljon. Se nainen katsoi ja huomasi: olen rikki. Tottakai, olen rikki. Olen nähnyt väkivaltaisuuksia ihan pienestä pitäen, olen esittänyt onnellista ja hyppinyt ylös alas, puhun niin paljon, ettei kukaan pysy perässäni ja jos jotain päätän, ni hittovie sen myös yleensä olen saavuttanut. Hypin asiasta toiseen, en jaksa paneutua. Käyn puoli vuotta vastaanotolla, sitten lääkärini menee lomalle - sovitaan uusi aika, en mene, sovitaan toinen, en mene. Siitä on kulunut yli vuosi, kun viimeksi kävin urkkimassa menneiyyttäni. Jokin, mitä se naislääkärini sanoi tai teki. Jokin hänessä ei tuntunut oikealta. Hän oli olevaninaan, hän luuli ymmärtävänsä, mutta jos et itse ole kokenut sitä paskaa, mitä minä, niin miten voi joku ymmärtää?
Puhun, puhun ja puhun. Selitän, kädet harppoo ilmassa, osoittelen, matkin, ilmeilen, kävelen ympäri huonetta ja puhun vähän lisää. Sitten pääni sisällä tulee ajatus: "olen iso, minua ahdistaa, ne näkee, valtavat reiteni, valtava vatsani, olen valtava, hiukset on huonosti, naama on kamalan iso, olen iso" ... Minua vaivaa se, että ne ajatukset vaan tulee, takaraivossani tykyttää ajatus. Joskus saan sen pois mielestäni, toisinaan taas koulussa - se tulee ja yllättää. Olen iso, miksi ?
picture from da gallery: http://starlight-silence.deviantart.com/
Luulen, että pääsin eroon syömishäiriöstäni, toki, mietin ruokaa jatkuvasti enkä syö ellei ole ihan pakko. Vihaan omakuvaani, en pidä siitä, etten mahdu enää pienimpiin farkkuihin, jotka joskus vaan roikkuivat päälläni. En ymmärrä, miksi minä aloin taas syömään, toki, en ole nytkään iso - tiedän, että olen aika pienkokoinen, mutta juostessa minusta tuntuu, että jenkkakahvani ovat massiiviset, vatsa roikkuu, jalat hinkkaa yhteen vaikkei ne todellisuudessa tee niin ja lähinnä minulla on nahkaa vaan luitten ja pienen rasvakudoksen päällä.
Melkein syön jäätelön, kiitän siitä, otan paperin pois jäätelön päältä. En kerro, että olen tänään jo syönyt yhen jäätelön ku oli niin aurinkoista, niin lämmintä. Söin jäätelön ja katsoin kauas kaukaisuuten kunnes silmäni väsyivät. Vettä, meri, joki, ihan sama, vettä, sininen taivas, minä, jäätelö, aurinko. Olin onnellinen, kunnes astuin kotiovesta sisään. Olisin jäänyt mieluusti ulos katsomaan kaukaisuuteen, ihan ilma syytä... Sitten pysähdyn kun olen kuorinut paperin jäätelöni ympärltä. Me riidellään. Laitan jäätelötuutin pakastepussiin ja työnnän sen pakkaseen. Teen kahvia. Ja juon sitä, vatsaani koskee, mutten minä täytä sen vaatimuksia. En anna ruokaa -- ei se tarvitse sitä, enhän ole tänään edes tehnyt mitään.
Hypin ylös, alas, pompin pitkin asuntoa, puhun niin nopeasti, ettei rakennusurakoitsija pysyy perässäni - hän luovuttaa, hän ei kykene seuraamaan minun puhettani - hän painuu takaisin töihin. Naurahdan ja tiedostan sen päässäni: "..mania, selkee mania..olen niin pettynyt, itken autossa, vollotan ku pieni lapsi ja päästyäni kohteeseen .. i babble, käyn ylikierroksilla, olen aina käynyt, lempinimeni onki joskus ollut duracell-pupu..en tiedä, olenko ihan sekaisin, mutta haluaisin saada aikaan jotakin, polttava kipinä"
Kipinä minussa, joka ei sammu. Kipinä-mikkoni on ahkera, hän pitää kipinäni sisälläni, aina jotain sanottavaa, paitsi aamuisin - olen väsynyt ku mikäkin. Vedän peittoja päälleni ja hautautun niitten alle. Kukaan ei ota minua tosissaan, sanon, että oon kipeä - jään kotiin. Etkä jää! No jäänpäs. Sitten riidellään.
Kohtuutona, että minulta vaaditaan jotain, johon en halua kyetä tänään. Tänään ei huvita. Ei minun tarvi mennä. Sitten olen surullinen, taas olen pahoittanut jonkun mielen, mutta vimmastun enkä välitä. En ymmärrä. Miksei kukaan muu tajua, mitä tarkoitan?
Olen normaali, suurimmas osan ajasta, ikinä en itke toisten nähen ilman syytä. Piilotan itseni automatkalle tai kävelylenkille, jossa vollotan. Silmäni kostuvat ja sitten hymyilen. Nauran maanisesti, paholainen itse, pieni piru minussani. Juokse kovempaa, syö vähemmän, älä välitä muista. Sinä olet tärkein. Ja tiedän, että suututan muut, en puhu, enkä pyydä anteeksi. En katso silmiisi kun satutan sinua, en katso silmiisi, kun pitäisi pyytää anteeksi. Olen itsekäs, annan luvan olla itsekäs. Hemmoteltu, kakaramainen. Olenhan nainen.
(..jolla joskus .. ei oo kaikki ihan kotona)
0 heitetty(ä) karkkikääre(ttä):
Lähetä kommentti