Vertavuotavaa. (K-18)

Huone on pimeenä. Kuulen ääniä, minä hakkaan tyynyä ja pyörin sängyssä. On ihan liian kuuma, lämmin, mutta minua paleltaa. Palelee. Ja kehoni on aivan tulessa. Minä purskahdan itkuun ja haluan kuolla. Mietin että josko liikaa lääkkeitä vai hyppäisin risteilyalukselta kohti merta? Hukkuisin? Se tunne ennen hukkumista olisi rangaistus siitä, että olen pettänyt niin monien ihmisten luottamuksen. Minun pitää kitua, kiduttaa itseäni. Rangaistaa.

Etsin veitsen, tölkinavaimen, terän. Veitsi ei ole tarpeeksi terävä ja heitän sen olohuoneen ikkunaan päin. Kolahdus. Säpsähdän. Ei mitään muuta ääntä. Lopulta terävyys esineen on sopiva ja minä painan. Se tuntuu mukavalta. Viiltävä kipu, mä tunnen kun terä tunkeutuu päällimmäisen ihon läpi, ja iholleni ilmestyy verta. En kuluta siihen paljon aikaa, mutta tarpeeksi. Tarpeeksi että käteni turtuu ja kipeytyy. Rannetta en pysty liikuttamaan. Viiltoja ylös alas, pitkin ja poikin. Toivon että nukahtaisin enkä heräisi aamulla.

Minulla on lähete mielenterveysosastolle. Nyt odotan sieltä lappua joka antaisi sovitun ajan tarkkailemista varten ja arvioinnin tekoon. Minusta tuntuu et en halua nähdä vuotta 2010. Koska minulle se on yhdentekevää elänkö vai en. Vahingossa voi ottaa lääkkeittä sekasin ja se kaikki voi olla vahinko ettei enää herää? Eihän kenekään tarvitse tietää, että jokin oli tahallista? Minä odotan sitä aikaa, koska en jaksa. Ja käteni on kipeä. Ja minä itken. Ja lopetan. Olen vahva, mutta tarpeeksi heikko. En jaksaisi kohdata ongelmiani, en halua. Haluaisin paeta, minusta ei ole tähän. Ei tänään. Tulisipa uni ja mieli ois parempi aamulla. Tuskinpa mutta voihan sitä toivoa? (..vaikka kuuta taivaalta vaikkei sitä saisikaan)

.. ja käteni on kipeä
.. ja se vuotaa vertaa
.. muttei se kipu ole mitään
.. olen turtunut