Minä muistan enkä luovuta.

Vuosi 2005.

Minä en pidä itsestäni. Sinä kesänä käyn Linnanmäellä hoikan ja pitkän serkkuni kanssa. Minä vitsailen, naureskelen ja olen äärettömän kateellinen. Esitän fiksua, viisasta ja haavoittumatonta. Syön jäätelöä vailla hädän päivää, mutta valitsen keiton pihvin sijaan. Minä panikoidun, mutta hymyilen. Olenhan minä normaali?

Vuosi 2006. Uusi koulu. Minä en vieläkään pidä itsestäni. Syön kaverin leipomia pullia suoraan pakasteesta ja käyn talon yhteiswc:ssa puklailemassa. Se ei onnistu joten painun 20 kilsan lenkille, lumi tulee kenkiini, minua viluttaa. Minä pysähdyn alikäytävään. Minä oksennan. Jatkan juoksemista, koitan päästä itseäni pakoon. Aina pitempiä ja pitempiä lenkkejä kunnes en enää jaksa.

Joulu 2006. Olen kotona ja syön ja lihon.

Vuosi 2007. Vuosi, jolloin kuulin sanat: "Minä rakastan sinua." ja hätkähdän. Olen laihtunut seurustelun alkuajoista joku viitisen kiloa. Päätän laihtua lisää. Minä hymyilen ja vastaan: "niin mäki sua." Mies on tavattoman täydellinen minulle. Minä löydän itsestäni lisää vikoja. Olen laihtunut jo 15 kiloa siitä kun aloitettiin seurustelu. Minä en jaksa itseäni, en vastaa hänen puheluihin, minä itken, raivoan ja viillän itseäni. Valvon yöni, valvon monta yötä putkeen. Muistutan raivotautista kulkuria. Suupieleni ovat kuolassa, sillä haistan jotain ruokaa. Kaivelen puoliksi syötyä kämppisten ruokia yhteisen keittiömme roskakorista. Uppoudun yön pimeimpinä tunteina hampurilaispihviin, syön ja pureskelen niinku en olisi ikinä aiemmin nähnytkään ruokaa. Minä vihastun kun kuulen kämppikseni häärivän kohti keittiötä. Pakokauhu ja syöksyn wc:hen. Minä oksennan. Sanon että olen kipeänä. Linnoitaudun sotkuisen huoneeseeni, teljen oven. Neljä yötä putkeen valvomista enkä uskalla nukkua. Minä en uskalla. Pelkään että kuolen jos nukahdan. Sunnuntai-aamu. Poljen terveyskeskukseen, ruinaan unilääkkeittä. Vannon että menen terapeutille. En ikinä mene mutta saan lääkkeeni, voin nukkua taas. Syön sokeria suoraan paketista ja käyn 17 kilometrin lenkkejä, sama lenkki, yhtä ympyrää, yhtä metsää, samoja polkuja. Vuosi lähestyy kohti loppuaan ja ilmat viilenevät, kerroksittain paitoja, huppareita, housuja. Minua palelee vaikka kalsareita on kolme paria jalassani. Minä pakkailen kamppeeni ja kerään paskani tästä paikasta jossa olen viihtynyt mainiosti tähän mennessä. Koipeni haluavat lämpöä, haluan kehrätä kuin kissa ja vaania kuin tiikeri.

Vuosi 2008. Espanja. Kauan haluamani lämpö. Lämpöä tulvii joka paikasta, ihmisten kasvot, hymy, kaikki. Minä olen niin tajuttoman rakastunut tähän paikkaan enkä haluaisi ikinä lähteä. Minä sekaannun varattuun mieheen ja minun on aika lähteä täältä paikasta jossa viihdyin ja sain lämpöä kehooni, ravintoa polttoaineeksi ja sukkiini lisää reikiä.

Vuosi 2009. Sairaslomaa sairasloman jälkeen. Vuodesta 2008 olen sairastellut, ollut lomalla. Ollut pois ihmisten keskuudesta ja vuosi 2009 on samanlaista. Minä muutan yksiööni, jossa on neljää seinää ja katto. Lattiakin näkyisi olevan, pari reikää verhoissa, joten vaihdan verhoja ja ostan kattovalaisimia, pyyheliinoja, uusia sukkia. Minä annan ja rikon lupauksia. Tässä minä olen. Enkä vieläkään pidä itsestäni, vielä monia kiloja ja kaloreita poltettavana. Vielä monta kuppia kahvia odottaa juojaansa, jään vielä juomaan kahvia, vielä poltan kiloja. En anna periksi, ennenkuin olen tavoitteessani. En pakene. Pakeneminen tulee sitten myöhemmin ajankohtaiseksi kun alan häivyttämään omia ääriäviivoja tuttujen keskeltä. Haluan uutta elämää, uusia ystävyyksiä enkä aio jäädä tänne kaupunkiin, en ikinä, en koskaan.