Vertavuotavaa. (K-18)

Huone on pimeenä. Kuulen ääniä, minä hakkaan tyynyä ja pyörin sängyssä. On ihan liian kuuma, lämmin, mutta minua paleltaa. Palelee. Ja kehoni on aivan tulessa. Minä purskahdan itkuun ja haluan kuolla. Mietin että josko liikaa lääkkeitä vai hyppäisin risteilyalukselta kohti merta? Hukkuisin? Se tunne ennen hukkumista olisi rangaistus siitä, että olen pettänyt niin monien ihmisten luottamuksen. Minun pitää kitua, kiduttaa itseäni. Rangaistaa.

Etsin veitsen, tölkinavaimen, terän. Veitsi ei ole tarpeeksi terävä ja heitän sen olohuoneen ikkunaan päin. Kolahdus. Säpsähdän. Ei mitään muuta ääntä. Lopulta terävyys esineen on sopiva ja minä painan. Se tuntuu mukavalta. Viiltävä kipu, mä tunnen kun terä tunkeutuu päällimmäisen ihon läpi, ja iholleni ilmestyy verta. En kuluta siihen paljon aikaa, mutta tarpeeksi. Tarpeeksi että käteni turtuu ja kipeytyy. Rannetta en pysty liikuttamaan. Viiltoja ylös alas, pitkin ja poikin. Toivon että nukahtaisin enkä heräisi aamulla.

Minulla on lähete mielenterveysosastolle. Nyt odotan sieltä lappua joka antaisi sovitun ajan tarkkailemista varten ja arvioinnin tekoon. Minusta tuntuu et en halua nähdä vuotta 2010. Koska minulle se on yhdentekevää elänkö vai en. Vahingossa voi ottaa lääkkeittä sekasin ja se kaikki voi olla vahinko ettei enää herää? Eihän kenekään tarvitse tietää, että jokin oli tahallista? Minä odotan sitä aikaa, koska en jaksa. Ja käteni on kipeä. Ja minä itken. Ja lopetan. Olen vahva, mutta tarpeeksi heikko. En jaksaisi kohdata ongelmiani, en halua. Haluaisin paeta, minusta ei ole tähän. Ei tänään. Tulisipa uni ja mieli ois parempi aamulla. Tuskinpa mutta voihan sitä toivoa? (..vaikka kuuta taivaalta vaikkei sitä saisikaan)

.. ja käteni on kipeä
.. ja se vuotaa vertaa
.. muttei se kipu ole mitään
.. olen turtunut

Bang-bang. Head&Heart.

Bang-bang. Sydän ja pää. Ovatko ne yhtä. Minulla on ranteet tosi kipeät ja minä olen väsynyt. Olen taas onnistunut erkanemaan elämästäni. Verhot ikkunoissa, minä sohvalla istumassa. Läppäri sylissäni ja peitto vedetty pääni yli. Minä tärisen kylmyydestä. Juon vielä kupin kahvia ja otan hieman lisää appelsiinimehua. Se kirvelee ja polttelee. Aivan liikaa olen syönyt eilen. Tänään pitäisi mennä tädin luokse syömään. Koitan keksiä tekosyitä - emmä osaa syödä, en halua pukeutua. En halua vaihtaa vaatteita enkä jaksa mennä suihkuun. Täällä peiton alla on hyvä olla.

Kurkistelen liikennettä ikkunasta. Bussi. Ihmisiä. Minä olen niin yksin, niin rauhassa. Minä nautin. Nauttisin toki vielä enemmän jos raahaisin nousta jalkeilleni, siivota ja mennä pihalle.

Hän tykkää musta sittenkin.

Sen nimi on hermoromahdus joka minulla on. Pakko olla.

Ja hänen kanssa puhuttiin.

Puhuttiin, selviteltiin ja sovittiin.

Hänestä oli mukava puhua "minun" kanssa.

Sen Oikean Minun.

eikä kenenkään kolmannen joka päässäni asuu...

ja eilen minä itkin

kyynyeleen

ja

toisenkin

upeat kaverit

mahtavat vanhemmat

mutta

minä

en

sitä

huomaa

tiedostin sen eilen

ja itkin

koska

olen ympäröinyt itseni huomaavaisilla ihmisillä

fiksuilla ja filmaattisilla

jotka tarjoavat apua pyytämättä

mutta en voi vastaanottaa apuanne

koska itse olen soppani keittänyt..



Mutta yli kaiken minä haluaisin.

Käpertyä syliin.

Haluaisin olla turvassa.

edes hetken verran...

Minä muistan enkä luovuta.

Vuosi 2005.

Minä en pidä itsestäni. Sinä kesänä käyn Linnanmäellä hoikan ja pitkän serkkuni kanssa. Minä vitsailen, naureskelen ja olen äärettömän kateellinen. Esitän fiksua, viisasta ja haavoittumatonta. Syön jäätelöä vailla hädän päivää, mutta valitsen keiton pihvin sijaan. Minä panikoidun, mutta hymyilen. Olenhan minä normaali?

Vuosi 2006. Uusi koulu. Minä en vieläkään pidä itsestäni. Syön kaverin leipomia pullia suoraan pakasteesta ja käyn talon yhteiswc:ssa puklailemassa. Se ei onnistu joten painun 20 kilsan lenkille, lumi tulee kenkiini, minua viluttaa. Minä pysähdyn alikäytävään. Minä oksennan. Jatkan juoksemista, koitan päästä itseäni pakoon. Aina pitempiä ja pitempiä lenkkejä kunnes en enää jaksa.

Joulu 2006. Olen kotona ja syön ja lihon.

Vuosi 2007. Vuosi, jolloin kuulin sanat: "Minä rakastan sinua." ja hätkähdän. Olen laihtunut seurustelun alkuajoista joku viitisen kiloa. Päätän laihtua lisää. Minä hymyilen ja vastaan: "niin mäki sua." Mies on tavattoman täydellinen minulle. Minä löydän itsestäni lisää vikoja. Olen laihtunut jo 15 kiloa siitä kun aloitettiin seurustelu. Minä en jaksa itseäni, en vastaa hänen puheluihin, minä itken, raivoan ja viillän itseäni. Valvon yöni, valvon monta yötä putkeen. Muistutan raivotautista kulkuria. Suupieleni ovat kuolassa, sillä haistan jotain ruokaa. Kaivelen puoliksi syötyä kämppisten ruokia yhteisen keittiömme roskakorista. Uppoudun yön pimeimpinä tunteina hampurilaispihviin, syön ja pureskelen niinku en olisi ikinä aiemmin nähnytkään ruokaa. Minä vihastun kun kuulen kämppikseni häärivän kohti keittiötä. Pakokauhu ja syöksyn wc:hen. Minä oksennan. Sanon että olen kipeänä. Linnoitaudun sotkuisen huoneeseeni, teljen oven. Neljä yötä putkeen valvomista enkä uskalla nukkua. Minä en uskalla. Pelkään että kuolen jos nukahdan. Sunnuntai-aamu. Poljen terveyskeskukseen, ruinaan unilääkkeittä. Vannon että menen terapeutille. En ikinä mene mutta saan lääkkeeni, voin nukkua taas. Syön sokeria suoraan paketista ja käyn 17 kilometrin lenkkejä, sama lenkki, yhtä ympyrää, yhtä metsää, samoja polkuja. Vuosi lähestyy kohti loppuaan ja ilmat viilenevät, kerroksittain paitoja, huppareita, housuja. Minua palelee vaikka kalsareita on kolme paria jalassani. Minä pakkailen kamppeeni ja kerään paskani tästä paikasta jossa olen viihtynyt mainiosti tähän mennessä. Koipeni haluavat lämpöä, haluan kehrätä kuin kissa ja vaania kuin tiikeri.

Vuosi 2008. Espanja. Kauan haluamani lämpö. Lämpöä tulvii joka paikasta, ihmisten kasvot, hymy, kaikki. Minä olen niin tajuttoman rakastunut tähän paikkaan enkä haluaisi ikinä lähteä. Minä sekaannun varattuun mieheen ja minun on aika lähteä täältä paikasta jossa viihdyin ja sain lämpöä kehooni, ravintoa polttoaineeksi ja sukkiini lisää reikiä.

Vuosi 2009. Sairaslomaa sairasloman jälkeen. Vuodesta 2008 olen sairastellut, ollut lomalla. Ollut pois ihmisten keskuudesta ja vuosi 2009 on samanlaista. Minä muutan yksiööni, jossa on neljää seinää ja katto. Lattiakin näkyisi olevan, pari reikää verhoissa, joten vaihdan verhoja ja ostan kattovalaisimia, pyyheliinoja, uusia sukkia. Minä annan ja rikon lupauksia. Tässä minä olen. Enkä vieläkään pidä itsestäni, vielä monia kiloja ja kaloreita poltettavana. Vielä monta kuppia kahvia odottaa juojaansa, jään vielä juomaan kahvia, vielä poltan kiloja. En anna periksi, ennenkuin olen tavoitteessani. En pakene. Pakeneminen tulee sitten myöhemmin ajankohtaiseksi kun alan häivyttämään omia ääriäviivoja tuttujen keskeltä. Haluan uutta elämää, uusia ystävyyksiä enkä aio jäädä tänne kaupunkiin, en ikinä, en koskaan.

Taas kävi näin.

"No mitä asiaa?"
"Sä soitit mulle eka"
"EN soittanut"
" NO SOITIT "
"KUUNTELE NYT, mä selitän"
"No EI KU SÄ SOITIT EKA"
!! tuut-tuut.

Heitän puhelimeni seinään. Vittu, aina hän on muka oikeassa, ikinä mä en voi olla oikeassa aina olen väärässä. Olisi niin hiton helppoa selittää hälle et miltä musta tuntuu, mä en jaksa, haluan kuolla mutta hän ei kuuntele. HÄN EI KUUNTELE MUA EI IKINÄ EI KOSKAAN.

Minulla ei ole ketään joka kuuntelisi, ei ketään. Mä vihaan elämääni, vihaan itseäni, olen epäonnistunut, epäsikiö, vahinkolapsi, jonka ois pitäny kuolla ennen syntymäänsä. Haluaisin käpertyä isin kainaloon, haluaisin hänen paijaavan päätäni ja sanovan että olen hänen pieni prinsessansa jota hän rakastaa enemmän kuin kultaa.

Ei minulla ole isää, ei äitiä, ei kavereita. Minulla on vain minä ja Mä. Ruokaohjelmat ja syömisen turhuus. Ranteet auki, alkoholi, täyteen lääkkeit. Vielä hengissä mutta kauanko minä jaksan yksikseni. Mä en jaksais, en halua, haluan jonnekki lepäilemään. Arkkuun maan alle vaikka.

Kosketan kuolemaa huulillani.

Minä nostan keskisormeni sinua kohtaan ja sylkäisen kovan oloisesti maahan. Minä koitan etsiä sydäntäni mutta sitä ei ole. Vetäsen pitkät henkäykset tupakastani. Tunnen savun kierivän ja pyörivän kasvojen ympräilleni. Suljen silmäni. Hitto ku sinäkin olet hölmö. Sinäkin olet alkanut polttamaan. En ymmärrä miksi? Miksi sinun pitää polttaa? Olet aina ollut kiltti ja koittanut olla viisas vaikka oletkin ujo ja hieman harmahtava. Ei sun tarvitse poltella sen takia että muutkin polttavat? Oletko tosissasi?

Minä haluan kuolla, koska en tiedä mitään muutakaan mahdollisuutta. En nää elämässäni mitään järkeä, ei päämäärää. Oikeasti, vannotin itselleni joskus että elän 18-vuotiaaksi. Ja jos siihen mennessä ei ole mikään muuttunut niin lähden. Olen jo niin yliajalla ku lapsi/aikuinen/tyttö voi enää olla. Yleensä pidän lupaukseni. Annan koirani mummolaan, siivoilen kämpän ja poltan kaikki todisteet että minulla olisi ollut ongelmani. Pakkailen kamat muuttolaatikoihin ja kasaan ne toistensa päälle. Kirjoitan lapun jonne kirjoitan kaikki salasanani, nettiosoitteeni, parhaimman kaverin nimen ja numeron. En kirjoita kirjetta. Vahinko. Hups.

Kunhan minä saan siivottua asuntoni ja suurimmat ongelmani. Totuus on, että rahahuolet, ulkonäkö, ihmissuhteet. Olen feidannu kaikessa. Lääkäri ei ottanu viimeksi minua todesta kun sanoin haluavani vaihtaa masennuslääkkeittäni ja sopia ajan terapeutin kanssa. Tiedän jo miten sen teen. Olen suunnitellut kaiken valmiiksi. Toivon että jokin pilkahdus valosta tulisi valaten minuun uutta toivoa mutta muuten olen ihan puhki-poikki ollut jo pitempään.

Poliisi, lääkärit, perhe, ystävät. Kaikki vain ovat sanoja joiten pitäisi kuvailla jotain hienoa mutta mitä oikeasti? Haluun juosta karkuun nähdessäni poliisiauton ja ambulanssia nähdessään sydämeni valahtaa saappaisiin koska pelkään että joku läheiseni olisi kuollut.