Aaltoileva aamupäivä.

Teen sen taas. Ahmin kaloreita, revin niitä irti pähkinöistä, lasken niitä kahvista. Energiani ammennan pillereistä ja ruokajuomaksi kulauttelen aineenvaihduntaa kiihdyttäviä aineita, jotka saavat minun kroppani käymään ylikierroksilla ja väsyttävät minut loppuun. Alkossa minulta ei kysytä papereita ja vaivun ikäkriisiin. Huhuh, onkohan joko se Botoxin ja kasvojenkohotuksen aika koittanut tähänkin taloon? Ei kyllä ole, ei ole varaa.


Elämäni ensimmäinen häätö kolkuttelee ovella, perimiskirjeitä vuokrasta, joita olen maksanut ja vielä haaste kaupanpäälle. Pitäisi maksaa parin kuukauden vuokrat korkoineen ja oikeudenkulut. Mitä hittoa? Minä olen maksanut vuokrani, ei minulla ole rahaa mihinkään oikeudenkuluhin. Budjettini on viisikertaisesti ylittynyt. En ole töissä, en halua ottaa pikavippejä. Mistä revin rahat? Siinäpä iso pulma.

Kun rahaa ei onnistua repiä mistään, niin sitten revin hiuksani päästäni irti, koska ahdistaa niin paljon. Makaan kylmällä lattialla ja itken. Vaihdan paikkaa tuolille ja käperryn. Pää polvien tasolla, minä vaivun syvään itseinhoon, -vihaan ja -tuhoon.

Itken, miten elämä on julmaa. Itken kaikkea menetettyä, itken kadonneita kavereita. Vihaan kaikkea ruokaa, en tajua miksi se on sisälläni. Miksi pitää syödä? Eikä tarvitse.

Poikakin vetäytyy. Minä en jaksa leikkiä. Minä en jaksa tätä elämää. Ja sitten media ihmettelee miksi opiskelijat käyvät ammuskelemassa muita? Yhteiskunta on läpimätä. Lilius nostaa jättieläkeittä, opintotuki nousee opiskelijoilla, joilla on lapsia. Laman aikana opiskelijoita ahidistetaan.

Tällä hetkellä tuntuu oikeasti, että kirjoittaisin pitkän kirjeen äidilleni ja päättäisin oman elämääni vaikken sitä voi tehdä, koska minulla on niin paljon velvotteita ja isot sukat odottavat sitä päivää, jolloin ne täytän. Se päivä vielä koittaa minulle, jolloin näytän, että mistä olen tehty. Näytän vahvuuteni, piilotan heikkouteni, otan vallan ja harjoittelen diktatuuria. Minun pitää olla nyt tarpeeksi vahva selviytyäkseni, jotta voisin pärjätä myös tulevaisuudessa.

Tiedättekö, että mikä vaan mättää? Olen.. niin.. poikki.. ja pettynyt itseeni ja muihin. Annan melkein käyttää itseäni hyväksi hetken verran, jotta maailma näyttäisi paremmalta. Rätti, poikki, uupunut, ketuttaa, en edes osaa kuvailla sitä ahdistusta, vihaa ja kaikkia muita tunteita sisälläni. Hetkellisesti mieleni värähtää yläilmoissa kun pääsen juttelemaan vanhalle kaverille, menetetyttlä poikaystävälle. Hetkellisesti olen onnellinen kun vaivun syvään uneen.

Juuri se sekunti ennen nukahtamista.