Nopea nälväys.

Anonyymi kirjoitti...

Juupa joo. Eihän se elämä olekaan millään tavalla elämisen arvoinen, että parempi onkin kuluttaa se pois kitumalla, laihtumalla ja itseään rääkkäämällä... Tuo oli sitten vittuilua.

Tekisi mieli kirota sulle, että vitun idiootti kun ihailet kuolemansairaita luurankoihmisiä, mutta mitäpä se hyödyttää. Ethän sä kuitenkaan kuuntele.

Sairaalle ihmiselle ei vain valitettavasti voi osoittaa, että elämä, ruoka, itsensä rakastaminen ja hyvänä pitäminen sekä uusien asioiden näkeminen on ihanaa. Sairas laihduttaminen, itsensä rankaiseminen ja anoreksiassa rypeminen taas ovat yksi tyhmimpiä asioita, joihin voi elämän lahjansa tuhlata.

Sulla on vielä aikaa herätä valhemaailmastasi. Sinuna edes yrittäisin.

Tämä oli siis postattu edelliseen tekstiini: Ailahteleva aamuyö. Kirjoitin sinä eräästä Hänestä. Hän on poika, minä olen jokseeksin kateellinen hänen pituudestaan ja hänen gasellimaisuudestaan. Tiedän, että hän on liian hoikka. Hän taistelee ja minäkin taistelen. Aina ei vaan voi olla parantumismyönteinen ja elämänhaluinen.

Yksi tuttuni kuoli kaksi päivää sitten - syntymäpäivänsä aamuna. Olin toivottamassa hänelle Onnea, mutta sainkin tietää musertavan uutisen hänen kohtalokkaasta aamusta. Antaisin kaiken, jotta olisin voinut mennä hänen sijaistaan, jotta hän olisi voinut elää.

Paljon kuolemaa ja surua on mahtunut jo tähänkin vuoteen ja paljon on ollut ailahtelevaisuutta ilmassa. Paljon epätietoisuutta ja paljon turhamaisuutta.

Palataan sitten Anonyymin kommentiin...

- Luuletko minua vajaaälyiseksi etten ymmärrä sarkasmia taikka v*ttuilua, kuten sinä sen hienosti ilmaisit?

- "Ethän sä kuitenkaan kuuntele". Olen minä kuunnellut, minä olen tässä, hengissä. Minä olen ..., mutta pysyin hengissä. Edelleen olen. Et ole tainnut perehtyä blogiini ollenkaan? Et ole koskaan lukenut sitä, et tunne minua. Et edes yrittäisi auttaa, koska tuomitset heti ja sinun älykyyteesi ei riitä edes ymmärtämään yksinkertaista psykologiaa ja kieroutunutta maailmaa, jossa me elämme.

- Sairaalle ihmiselle pystyy osoittamaan ja näyttämään ja pitää jaksaa yrittää. Jos kaikki tuomitisisivat ja toimisivat kuin sinä niin monikohan olisi jo haudassa leputtelemassa jalkojaan loputtomasta juoksemisesta? Ehkä sinä sitä haluaisitkin? Oletkohan kenties kyllästynyt siihen, että hoikkia ihaillaan, huolimatta siitä ovatko he sairaina vai ei.? Olet kyllästynyt, koska itse olet keskiverto, normaali, lihava niihin verrattuna joiden BMI on 12-16 kieppeillä. Entä sitten? Jokainen on arvokas, jokainen on ihminen. Huolimatta painosta taikka BMI-stä. Ei paino määrittele meidän ihmisarvoa vaikka me annetaan sen valitettavan usein tehdä niin. Minulla on elämäni, käyn töissä, syön omenan, luen kirjoja, sivistän itseäni. En juo, en polta. Hymyilen ja kirjoitan. Minulla on kroppa tässä maailmassa, sija ja sana sekä ääni, jonka haluan saada kuuluviin.

Minä puhun omasta itsestäni ja esitän mielipiteitäni, tunnetilojani. Minä ilmaisen itseäni, vieläkin melkein avoimesti. Sinä, sinä olet anonyymi - veikkaisin iäksesi "hienoiden puheilmauksien" ja "empatian" perusteella 12,5 vuotta - juuri murrosikään saapunut ja omistanut sanavarastoosi uuden sanan joka alkaa kirjaimella V.

- Mitenhän olet tunneilla korviasi höristellyt kun "Sairas laihduttaminen, itsensä rankaiseminen ja anoreksiassa rypeminen taas ovat yksi tyhmimpiä asioita" .. Tämä lauseesi on ihan päin mäntyä, voisit keskittyä omaan elämääsi ja oppia kirjoittelemaan oikein - minullahan on "oikeus" kirjoittaa väärin, koska hei rypeän anoreksiassa ja aivoni ovat hävinneet hiilarivajeen seurauksena. Mutta mikä on sinun "excuse"?

Idotismi tekee minusta ihmisen. Jokainen on idiootti - ja minä voin sen myöntää.

Valhemaailma? Mikä valhemaailma? Minä elän maailmassa, jossa on maksuja, velkoja, vettä, työtä, surua, kuolemaa, naurua, iloa, syntejä, anteeksiantamista, liikkumista, työtä, ahdistusta, epätietoisuutta, katellisuutta, valhetelua, varastelua, ahneutta, sortamista. Se vaikuttaa aika pirun todelliselta minulle - eikä valheelliselta, totisinta totta. Syöminen on osa elämääni, hoikkuutta tavoittelen, kuolemaa haluan syvällä sisimässäni, mutta minä yritän. Joka ikinen helvetin päivä minä yritän nousta ja minä yritän syödä tuhatkaksisattaa kaloria etten kuihtuisi pois enkä kuolisi. Minä yritän lemmikini tähden, äitini tähden.

Sinä et ole puoltakaan elänyt elämästäni, et edes pientä osaa siitä. Et selviäsi, mutta minä olen selvinnyt - enemmän kuin kukaan olisi arvannutkaan ja aion selvitä enemmän kuin uskoa voisi.

Ailahteleva aamuyö.

Voi luoja, että hän on pitkä ja hoikka. Minä olen niin kateellinen. Hänellä on pituutta taatusti tasan 176 senttiä ja painoa ehkä 44 kiloa jos sitäkään? Hän heilui tuulessa ja näytti niin elottomalta ja silti minä rakastan hänen ulkonäköä, hänen jalkoja, hänen siluettia. Minä rakastan häntä, paheksun ja kadehdin. Pituuttaa en voi taikoa lisää, mutta painoa voin pudottaa. Vielä vähän... Just a bit more. But not too much.

Korvissa kohisee, ei tänään, koitetaan huomenna. Olen hengissä vaikka olo ei ole aivan sen mukainen.

Muniva maanantai.

Pääsiäinen ei ole mikään juhla tai loma. Se on vain eräs päivä muiden joukossa, jolloin ei tarvitse mennä töihin. Jos jokaista "ei-työpäivää" kohdeltaisiin juhlana ja luvataan itsemme syödä kipeäksi suklaasta niin ei ihme ettei saada itseään irti sokerihumalasta ja suklaa-riippuvuudesta. Elimistönne huutaa sitä, koska se tietää, että "juhlapyhänä" on "lupa syödä hyvää". Jokainen viikonloppu on myös laihduttajalle suurta juhlaa, taikka lapselle, koska silloin on "herkkupäivä, karkkipäivä". Ihan täyttä soopaa.


Lehdessä on erilaisia pääsiäisherkku-reseptejä, erilaisia tarjouksia "kolme Kinderia yhden hinnalla", ei minulla ole edes varaa ostaa sitä yhtä Kinderiä, jonka ravintoarvot ovat nollissa ja kaloreita saa yhdestä suklaamunasta peräti 115. Eräästä lehdestä myös luin miten ah-niin-masentava pääsiäinen on yksinäiselle ihmiselle. (what? en ainakaan tunne itseäni masentuneemmaksi kuin yleensä. siis kaikenlaista puppua ne kirjoittavatkin.) Ja oli myös hienosti otsikoitu "TEKEMISTÄ YKSINÄISELLE", jonne oli listattuna elokuvateatterin aukioloajat, pääsiäsmessujen ajankohdat sekä jonkun uimahallin aukioloajat. Niitähän juttuja teen yleensäkin ja jos on yksinäinen muutenkin niin ei pääsiäinen pahenna ainakaan sitä yksinäisyyttä. Pääsiäinen itselleni merkitsee vain sellaista aikaa, jolloin loppuu kristinuskossa paasto, syödään mämmiä sekä maalataan kanamunia.


Koko virpominen on minusta myös tosi epäilyttävää touhua enkä itse ole ikinä virponut pääsiäisenä. Ei risuja kaipaa kukaan vaikka onhan se vanhempien mielestä hienoa kun "lapset pääsevät pitämään hauskaa". Ihan rauhassa pysykööt pois oveltani, koska minulta ei nameja tipu (paitsi Halloween-aikoihin; paljon hienompi sekä yleisesti tunnettu traditio). Vanhemmat ovat vaan huojentuneita kun heidän lompakosta ei mene sinä viikonloppuna rahaa karkkeihin, vanhemmat ovat huojentuneita kun lapsia ei tarvitse vahtailla. Vanhemmat voisivat enemmän viedä lapsiaan keilaamaan tai piknikeille. Aina ei tarvitse mennä mummolaan viikonlopuksi, jossa ei ole mitään muuta tekemistä kun kuunella mummon höpinöitä "Silloin ennen .." sekä koko mummola-reissu on yhtä pakkopullaa ja "ruokajuhlaa". Kieltäytyminen pullasta johtaa vihaisiin kasvoihin ja surunaamoihin - jos kieltäydyt pullasta niin se tulkitaan, ettet pidä mummosta ja olet vihainen hänelle. RAKKAUDEN ei pitäisi pyöriä ainoastaan ruuan ympärillä, mutta tuntuu että mummolassa ruoka on ainut rakkaus sekä Sen ilmentymä. Pakotettuna hyväkin pulla tai muuten "niin-herkullinen-suklaa" ei maistu ollenkaan yhtä hyvältä kun silloin kun sitä himoitsee pahimillaan.

Itse syön karkkia taikka muuta makeata ihan silloin KUN TEKEE MIELI. Minä en tarvitse pyhiä taikka juhlia olla syömättä tai syödä hyvin. Eikä "hyvä syöminen" taikka "hyvä ruokahalu" tarkoita sitä että söisin kaikkea moskaa mielin määrin. Voinhan herkutella misokeitolla, katkarapuvartailla tofukastikkeessa. Se ei tarkoita, että menisin jonnekkin raflaan tilamaan pippurihärkää kermakastiikkeessa kerä valkosipuliperunoiden ja pullollinen viiniä sekä jälkiruuaksi tietenkin hei soufleeta, creme bruleeta ja juustokakkua. Ennen pippurihärkää tietenkin on pakko tilata alkuruoka - keitto - miten mainio ja "kevyt". Keittoni on höystetty kolmella eri juustolla, siinä on kaikkea outoa ja alkupalan kylkiäiseksi tuodaan valkoista patonkia ja valkosipulivoita. "Nami."

Miten hyvin minä syön. Jos söisin sillä tavalla joka viikonloppu niin huhuh, minähän vyöryisin. Toinen mahdollisuus olisi myös, että makoilisin sängyllä päivät pitkät ja tilailisin noutoruokia sekä maksaisin naapureilleni, jos he toisivat minulle kaikkea moskaa kaupasta. Kaikkea hyvää ei voi saada kerrallallaan - pikkuaskelet siloittaa tietä ja takaavat paremmat lopputuloksen sekä paremman mielen.

Tabletteinen torstai.

Kofutabletteja yhdeksän kappaletta keskiviikkona iltayhdeksän aikaan ja herrajumala.

Haamujengini ravas kämpillnäi ja minä olin se micchelin -ukko.

Minä vyöryin ja pyörin ympyrää.

Uin lattialla ja hypin x-hyppyjä.

Todellinen seikkailuyö. Melkein kuin liskojen yö.

Taoin päätäni tyynyyn, rusikoin seinää, poljin crossarilla.

Sitoin hiukseni, saksin hiuksiani, tujotin blogiani.

Söin kurkkua, luin lehdet. Luin Aku Ankat.

Silmäni olivat kipeät, halusin nukkua.

Olin päivällä juonut kuusi isoa kuppia kahvia mustana. Aamuviideltä minun oli paha olla, söin keksin ja oksensin kaikki ruuat mitä oon vähänkin syöny. Sain nukuttua tunnin ja edelleen hereillä. Ajattelin, et josko väsymys olisi hetkittäistä ja menisi ohi. Olen nyt ollut jo hereillä yhteen putkeen 61 tuntia ja minua itkettää. Minua väsyttää. Minä en jaksa. Edelleenkään. Se tunne ei ole hävinnyt.

Kävin sitten kaupassa. Pari tuntia eteenpäin uusi kauppareissu.

Huomenna minusta ei ole työntekijäksi. Selkää kuumottaa, mahassa kaivertele. Ja kofut vissii vielki vaikuttaa tuol jossai.

UNI; TULE JO KIITOS?

Ketuuttava 3-jalkainen.

Täysaaseja kaikki kolmijalkaiset aivoitukset vailla minkäänlaista hienosäätöä.

Minua ketuttaa niin paljon että voisin naulata heidät seinistä roikkumaan vaatekappaleiden avulla ja näännyttää heidät kunnes he rukoilevat anteeksipyyntöä.

Mua kutsuttiin maksu-seuraksi kun mainitsin meneväni reissuun tutun kanssa.
Enkä päässyt ees lopettamaan että tutun (miespuolinen) ja kaverin (naispuolinen) kanssa.
Heti sanottiin: "Kai hän maksaa matkasi?"

Kilahdin.
Anteeksi mitä? En ole mikään maksullinen 0-100-123-123-Call-For-Sex.

Hän tokas "Sattuuhan näitä väärinymmärtämisiä!"
(anteeks mitä?!, sä oletat että olen joka hora-haara-avoin kiitos)
Nälvin takas: "VÄÄRIÄ OLETUKSIA pikemminkin."
"Öitä", hän toivotti.
( Haista enkä vastannut. )

Harvemmin joku saa minut raivon partaalle tai suuttumaan.
Mutta tuo riipasi niin syvältä.
Menetin ruokahaluni.
Teki mieli oksentaa.
Vääriä mielikuvia, vääria ajatuksia.
Väärää kokonaiskuvaa.

Vaikka se olisikin totta ja jakaisin itseäni miehille maksua vastaan niin ei kaverit siitä huomauttele.

Kavereiden ei kuulu loukata, heidän ei kuulu "ylittää hyvän maun rajoja".

Heidän pitäisi tukea, ymmärtää ja kuunella vaikkei aina hyväksyisikään.

Mutta tuo ei ensinnäkkään ole totta.
Ja toiseksi.
Jos eläisin niin - niin entäs sitten?
Mitä se hänelle kuuluu?
Onko hän kateellinen ettei minua saa?
HITTO, jätkä.

Olen pitänyt hänestä aikoinaan.
Mitähän mielessäni on vilissyt?
Hän on aina vihjaillut tällasta. Antanut ymmärtää - en ole ymmärtänyt antaa.(!?!) Kommentoinut, että ympärilläni pörrää jäbiä vaik muille jakaa.

Ehkä hän on teeskennellyt pitäväni minusta ja käynyt kylässä koska hänellä on ollut jotain pinnallista mielessä? Hän ei olekaan halunnut tutustua minuuni ihmisenä?

Vaan pikemminkin FYYSISESTI

- olentona vailla aivoja

- esine jolla saavuttaa tavoite?

Nyt nälvin ja paheksun.
Se on nyt Off.

Aaltoileva aamupäivä.

Teen sen taas. Ahmin kaloreita, revin niitä irti pähkinöistä, lasken niitä kahvista. Energiani ammennan pillereistä ja ruokajuomaksi kulauttelen aineenvaihduntaa kiihdyttäviä aineita, jotka saavat minun kroppani käymään ylikierroksilla ja väsyttävät minut loppuun. Alkossa minulta ei kysytä papereita ja vaivun ikäkriisiin. Huhuh, onkohan joko se Botoxin ja kasvojenkohotuksen aika koittanut tähänkin taloon? Ei kyllä ole, ei ole varaa.


Elämäni ensimmäinen häätö kolkuttelee ovella, perimiskirjeitä vuokrasta, joita olen maksanut ja vielä haaste kaupanpäälle. Pitäisi maksaa parin kuukauden vuokrat korkoineen ja oikeudenkulut. Mitä hittoa? Minä olen maksanut vuokrani, ei minulla ole rahaa mihinkään oikeudenkuluhin. Budjettini on viisikertaisesti ylittynyt. En ole töissä, en halua ottaa pikavippejä. Mistä revin rahat? Siinäpä iso pulma.

Kun rahaa ei onnistua repiä mistään, niin sitten revin hiuksani päästäni irti, koska ahdistaa niin paljon. Makaan kylmällä lattialla ja itken. Vaihdan paikkaa tuolille ja käperryn. Pää polvien tasolla, minä vaivun syvään itseinhoon, -vihaan ja -tuhoon.

Itken, miten elämä on julmaa. Itken kaikkea menetettyä, itken kadonneita kavereita. Vihaan kaikkea ruokaa, en tajua miksi se on sisälläni. Miksi pitää syödä? Eikä tarvitse.

Poikakin vetäytyy. Minä en jaksa leikkiä. Minä en jaksa tätä elämää. Ja sitten media ihmettelee miksi opiskelijat käyvät ammuskelemassa muita? Yhteiskunta on läpimätä. Lilius nostaa jättieläkeittä, opintotuki nousee opiskelijoilla, joilla on lapsia. Laman aikana opiskelijoita ahidistetaan.

Tällä hetkellä tuntuu oikeasti, että kirjoittaisin pitkän kirjeen äidilleni ja päättäisin oman elämääni vaikken sitä voi tehdä, koska minulla on niin paljon velvotteita ja isot sukat odottavat sitä päivää, jolloin ne täytän. Se päivä vielä koittaa minulle, jolloin näytän, että mistä olen tehty. Näytän vahvuuteni, piilotan heikkouteni, otan vallan ja harjoittelen diktatuuria. Minun pitää olla nyt tarpeeksi vahva selviytyäkseni, jotta voisin pärjätä myös tulevaisuudessa.

Tiedättekö, että mikä vaan mättää? Olen.. niin.. poikki.. ja pettynyt itseeni ja muihin. Annan melkein käyttää itseäni hyväksi hetken verran, jotta maailma näyttäisi paremmalta. Rätti, poikki, uupunut, ketuttaa, en edes osaa kuvailla sitä ahdistusta, vihaa ja kaikkia muita tunteita sisälläni. Hetkellisesti mieleni värähtää yläilmoissa kun pääsen juttelemaan vanhalle kaverille, menetetyttlä poikaystävälle. Hetkellisesti olen onnellinen kun vaivun syvään uneen.

Juuri se sekunti ennen nukahtamista.