Knock-knock ´.

Koputtelen, mieliala taas ylhäällä. Minä nauran, mutta minua väsyttää. Silmiini koskee, en halua myöntää - olen haavoittuvainen. Eilen suuri oli kiukkuni, kävin tunnin lenkillä, join kahvia ja tuijotin kattoa. Oli melkein hyvä olla, joseikään mahtava. Suuri hiljaisuus rikkoontui. Piti puhua, kävin nukkumaan ja käänsin selän.

Tunnin, kaks makoilin . En saanut unta, pyörin ympyrää, join puoli litraa maitoa, käperryin sohvalle. Nolla kaksi kolmeviisi. Vielä muutama tunti kunnes kello soi. Nukahdan, kunnes herään taas. 

Kello on viisi ja minä herään. Käyn suihkussa, harjaan hampaat, pukeudun, toinen sukka toiseen ja toinen toiseen jalkaan. Meikkaan, kiharran hiukset, lisään ripsiväriä, luomiväriä, huulipunaa, tummaa kajalia. Puol kuusi. Katson lehden etusivun, käännän sivuja maltamattomasti, en jaksakaan lukea. Hörppään kahvini loppuun, otan pyörän ja polje vimmatusti. Lopulta olen töissä. Siellä kymmenen tuntia vilahtaa, kaksi palaa suklaata, kolme kuppia kahvia. Ja minä poljen kotiin, teen salaattia, istun koneelle. Ja odotan. 

http://eyrieslove1.deviantart.com/art/It-s-My-Party-175760615?q=boost%3Apopular%20sad%20party&qo=1

Kohta ne tulevat ovesta. Se on se hetki, jolloin minä nauran, hymyilen, emännöin. Onhan nyt vappu ja meillä on bileet?

Joskus.

Joskus se saa otten musta. Olen vihainen, niin äärettömän vihainen. Tekisi mieli satuttaa jotakuta, itseään. Muistan, kun olin ensimmäistä kerta aviomieheni asunnossa, yksin - hän oli töissä. Oltiin juuri tutustuttu, ahmin ruokia hänen jääkaapista, oksensin ne ja kävin kaupasta ostamassa lisää, jottein hän huomasi.

Minuun sattui ja otin ison keittiöveitsen, yritin viiltää sillä niin syvään ku pystyin. Siirryin partateriin ja höyläsin käsivarttani ja siihen sattui. Arvet pitkin ja poikin ranteissani, käsivarsissani. Puin pitkähihaisen paidan. Itkin, sikiöasennossa - keittiön lattialla. Minuun sattui, käsiini sattui, ranteisiin sattui. Minä en tunnistanut itseäni.

Vatsaa kurnii, juon kahvia, litran ja toisen. Mikään ei riitä. Minä juoksen, ja juoksen, kaadun ja itken. En tiedä mitä juoksen - haluan päästä eroon huonosta olosta - lääkkeet aiheuttaa turvotusta ja minä näytän lihonneeni. En halua lihota, haluan häivyttää viimeisetki ääriviivat itsestäni, haluan, että joku huolestuisi, olisi kiinnostunut minusta ja sitten kun ne huolestui: minua ärsytti!

Muistan sen, kun "kaverini" ryppäässä menivät kouluterveydenhoitajan puheille, kukaan ei tullut kyselemään minulta, onko minulla kaikki hyvin. En tiedä, mikä siinä kesässä oli, mikä sai minut siihen tilaan, etten halunnut enää syödä, en halunnut olla minä, tunsin itseni giganttiseksi - enkä hyvällä tavalla. Ruumiini oli iso, ehkä halusin olla pienempi, koska poika, johon olin ihastunut piti pienistä naisista. Hoikkauomaisista ja siroista. En ollut siro, olin kaikkialla, enkä ollut edes iso - olin normaali ja urheilullinen, rakastuin ennen sitä kesää ja seurusteltiin, poika sanoi, että hän rakastaa minua ja minäkin toivoin, että olisin voinut rakastaa, mutta olin liian kiinni itsessäni - join Juissia viikkokaupalla sekä kahvia litratolkulla. Minä suutelin häntä ja jätimme hyvästit. Nähtiin kolmesti kesän aikana ja sitten tuli syksy.

Olin laihtunut kuusitoista-vitun-kiloa ja minun olisi pitänyt olla kaikki hyvin. Minulla olikin, katsoin yömyöhään elokuvia, luin kirjoja ja kirjoitin. Itkin ja söin sekä oksensin. Näytin, että kaikki on hyvin. Kaikki kuulivat ku oksensin asuntolan vessassa, eikä kukaan sanonut mitään.

Istun kouluterveydenhoitajan tuolilla. Hän kehottaa astumaan vaa'alle, kehotan häntä painumaan sinne missä pippuri kasvaa. Hän kertoo, että "kaverini" ovat käyneet ja minulla saattaa olla syömishäiriö. Bulimia? Anoreksia? Olen kyllä hoikistunut mahtavan paljon kesän aikana, astutko vaa'alle? Minä nousen ja sanon: "Kiitti hei, minulla on kiire tunnille."

Minua kehutaan, "voi kuinka olet hoikka" . Sitten paras kaverini saapuu asuntolaan, hän melkein tuupertuu eikä hän saa happea: "vaatteesi ovat vähän löystyneet kesän aikana" .. heh, ihanko totta? Tuulihousuni melkein tippuvat ku kävelen. Eihän siinä ole mitään järkeä. Olen pieni, olen siro ja olen niin hemmetin tyytyväinen. Näytin niille kaikille ja laihdun vielä lisää. 

Valvon yön ja valvon toisen, kolmantena yönä haluan nukkua ja itken. En vastaa puhelimeeni. Poika, joka joskus kertoi rakastavansa minua, tulee käymään. Sanon, etten jaksa ja yhteisellä päätöksellä me erotaan. Meillä oli samat haaveet, samat unelmat, hän jakoi kanssani kaiken - sielunsa sisimpänsä. Minä välitin hänestä, ja pidin siitä, että hän rakasti minua, muttei minulla ollut aikaa hänelle. Minun piti laihtua. Hysteerisesti alan itkemään, kun hän lähtee - olen ihan poikki, murtunut ja minä soitan eräällä toiselle miehelle, ja itken koko yön hänen olkapäätä vasten, hän paijjaa päätäni ja sanoo, että kaikki muuttuu vielä hyväksi. Löydät jonkun toisen, jonkun paremman. Minä itken ja itken ja lopulta hän silittää minut nukuksiin. Minä nukun tunnin ja herään taas, pyörin ympyrää, olen yksin. Kerään voimani ja poljen 8 kilometriä terveyskeskuspäivystykseen - itken siellä tuolilla, kuinka en ole saanut nukuttua, pitkä suhteeni on päättnyt (kahdeksan kuukautta oli minulle ihan älyttömän pitkä aika! - "melkein vuosi") .. Lääkäri kirjoittaa minulle unilääke -reseptin, mutta kehottaa varmaan ajan psykiatrille. Ja minä nyökyttelen, poljen apteekkiin enkä ikinä soita mihinkään. Lääkkeet ja uni. Ainoat kaksi juttua, mitä tarvitsen kirjojeni lisäksi. 

Lainaan Marya Hornbacherin kirjan: kertomus anoreksiasta ja bulimiasta - hätkähdyn ja mietin, onpa hänellä karu elämä. En nää yhtäläisyyksiä, minä en harrasta seksiä, minulla ei ole läheisyyden kaipua, ei minulla ole mitään vikana. Kirja on hyvä ja jatkan porkkanoiden popsimista.

Valvon taas. Yksi yö, toinen yö, kolmas yö. Minä haluan nukkua, säpsähdän, meinasin nukahtaa, mutta ihanku en saisi enää henkeä - en pysty hengittämään, paniikki iskee ja olen ihan paniikissa siis. Päätän, etten nuku, tai muuten kuolen. Vedän kaappieni sisältöni lattialle ja alan järjestämään vaatekaappiani. En voi nukkua, en voi tai muuten kuolen.

Unilääkkeitä taas. Maanittelemalla ne käyn taas hakemassa .. "kyllä kyllä - soitan psykiatri ajan, Totta! - tietysti tarvitsen jonkun jonka kanssa jutella näistä elämänmuutoksista ja seurustelusuhteen loppumisesta, toki, olette oikeassa, reseptini? Kiitos."

Herään yhtenä aamuna, kaikki tytöt, luokkakaverini ovat aamiaisella meidän asuntolakerroksessa - syövät ohukaisia. Kuulen heidät, he nauravat. Minä syön desilitran sokeria, laitan lenkkivaatteeni päälle ja käyn tarpoamassa 20 kilometrin lenkin, sokerissa ei oo rasvaa (opin sen Marya:n kirjasta), ja se sokerihuuma auttaa minut juoksemaan. Pysähdyn kesken lenkin ja ahmin mustikoita. Luulen, että ne lihottavat, juoksen taas lisää. Pääsen kotiin, en käy suhikussa - olen iso, en kestä itseäni alasti. Pakko olla vaatteet päällä. Luen kirjaa, otan lääkkeen, nukahdan.

Aamu sarastaa, käyn koulussa, olen laittautunut, ihmiset katsovat kauhistuneena. Valmentaja tulee puhumaan, minä itken, hän itkee. Hän soittaa meidän äidille. Lupaan, etten laihdu enempää. Ja sisälläni pieni piru hymyilee. Olen paras, olen koskematon. Fuckyou. Minä päätin, että minusta tulee laiha, joten minähän laihdun! Koulusta pääsen kotiin: pehmustettu kirjekuori for me! .. avaan sen ja siellä ne ovat: kaksi askia tupakkaa, koska olen alaikäinen, en voinut itse ostaa - kaveri lähetti. Jemmaan toisen askin sukkalaatikkoon, toisen laitan taskuun ja menen lenkille. Metsässä pysähdyn ja erään mökin rappusille käyn istumaan, nojaan kaidetta vasten ja tunnustelen luitani. Poltan tupakkaa ja puhaltelen savuja keuhkoistani ulos. En ole hullu, nautin näistä hiljaisista hetkistä.

I'm a fuck-up.

Käperryn itseeni, sohjotan. Kaksisuuntainen mielialahäiriö - muistan, kun lääkäri diagnoosin villin heitti. Ylilääkäri, oikein fiksu ja filmaattinen mies. Minusta tuntui, että hän välitti. Hän selitti, etten ole sairas, vaan mielialahäiriö syntyy aivojen kemiallisesta tasapainottomuudesta - itse voin siihen hieman vaikuttaa, mutta lääkkeillä annetaan viimeinen silaus. Jotta Se pysyy kontrollissa.

Minä kävin, ihan aikuisten oikeasti, kävin siellä käpystelemässä, kaivelemassa ja urkkimassa menneisyyttäni tohtorin pehmeässä tuolissa. Itkin, itkin niin paljon. Se nainen katsoi ja huomasi: olen rikki. Tottakai, olen rikki. Olen nähnyt väkivaltaisuuksia ihan pienestä pitäen, olen esittänyt onnellista ja hyppinyt ylös alas, puhun niin paljon, ettei kukaan pysy perässäni ja jos jotain päätän, ni hittovie sen myös yleensä olen saavuttanut. Hypin asiasta toiseen, en jaksa paneutua. Käyn puoli vuotta vastaanotolla, sitten lääkärini menee lomalle - sovitaan uusi aika, en mene, sovitaan toinen, en mene. Siitä on kulunut yli vuosi, kun viimeksi kävin urkkimassa menneiyyttäni. Jokin, mitä se naislääkärini sanoi tai teki. Jokin hänessä ei tuntunut oikealta. Hän oli olevaninaan, hän luuli ymmärtävänsä, mutta jos et itse ole kokenut sitä paskaa, mitä minä, niin miten voi joku ymmärtää?

Puhun, puhun ja puhun. Selitän, kädet harppoo ilmassa, osoittelen, matkin, ilmeilen, kävelen ympäri huonetta ja puhun vähän lisää. Sitten pääni sisällä tulee ajatus: "olen iso, minua ahdistaa, ne näkee, valtavat reiteni, valtava vatsani, olen valtava, hiukset on huonosti, naama on kamalan iso, olen iso" ... Minua vaivaa se, että ne ajatukset vaan tulee, takaraivossani tykyttää ajatus. Joskus saan sen pois mielestäni, toisinaan taas koulussa - se tulee ja yllättää. Olen iso, miksi ? 

picture from da gallery: http://starlight-silence.deviantart.com/ 

Luulen, että pääsin eroon syömishäiriöstäni, toki, mietin ruokaa jatkuvasti enkä syö ellei ole ihan pakko. Vihaan omakuvaani, en pidä siitä, etten mahdu enää pienimpiin farkkuihin, jotka joskus vaan roikkuivat päälläni. En ymmärrä, miksi minä aloin taas syömään, toki, en ole nytkään iso - tiedän, että olen aika pienkokoinen, mutta juostessa minusta tuntuu, että jenkkakahvani ovat massiiviset, vatsa roikkuu, jalat hinkkaa yhteen vaikkei ne todellisuudessa tee niin ja lähinnä minulla on nahkaa vaan luitten ja pienen rasvakudoksen päällä.

Melkein syön jäätelön, kiitän siitä, otan paperin pois jäätelön päältä. En kerro, että olen tänään jo syönyt yhen jäätelön ku oli niin aurinkoista, niin lämmintä. Söin jäätelön ja katsoin kauas kaukaisuuten kunnes silmäni väsyivät. Vettä, meri, joki, ihan sama, vettä, sininen taivas, minä, jäätelö, aurinko. Olin onnellinen, kunnes astuin kotiovesta sisään. Olisin jäänyt mieluusti ulos katsomaan kaukaisuuteen, ihan ilma syytä... Sitten pysähdyn kun olen kuorinut paperin jäätelöni ympärltä. Me riidellään. Laitan jäätelötuutin pakastepussiin ja työnnän sen pakkaseen. Teen kahvia. Ja juon sitä, vatsaani koskee, mutten minä täytä sen vaatimuksia. En anna ruokaa -- ei se tarvitse sitä, enhän ole tänään edes tehnyt mitään.

Hypin ylös, alas, pompin pitkin asuntoa, puhun niin nopeasti, ettei rakennusurakoitsija pysyy perässäni - hän luovuttaa, hän ei kykene seuraamaan minun puhettani - hän painuu takaisin töihin. Naurahdan ja tiedostan sen päässäni: "..mania, selkee mania..olen niin pettynyt, itken autossa, vollotan ku pieni lapsi ja päästyäni kohteeseen .. i babble, käyn ylikierroksilla, olen aina käynyt, lempinimeni onki joskus ollut duracell-pupu..en tiedä, olenko ihan sekaisin, mutta haluaisin saada aikaan jotakin, polttava kipinä"

Kipinä minussa, joka ei sammu. Kipinä-mikkoni on ahkera, hän pitää kipinäni sisälläni, aina jotain sanottavaa, paitsi aamuisin - olen väsynyt ku mikäkin. Vedän peittoja päälleni ja hautautun niitten alle. Kukaan ei ota minua tosissaan, sanon, että oon kipeä - jään kotiin. Etkä jää! No jäänpäs. Sitten riidellään.

Kohtuutona, että minulta vaaditaan jotain, johon en halua kyetä tänään. Tänään ei huvita. Ei minun tarvi mennä. Sitten olen surullinen, taas olen pahoittanut jonkun mielen, mutta vimmastun enkä välitä. En ymmärrä. Miksei kukaan muu tajua, mitä tarkoitan? 

Olen normaali, suurimmas osan ajasta, ikinä en itke toisten nähen ilman syytä. Piilotan itseni automatkalle tai kävelylenkille, jossa vollotan. Silmäni kostuvat ja sitten hymyilen. Nauran maanisesti, paholainen itse, pieni piru minussani. Juokse kovempaa, syö vähemmän, älä välitä muista. Sinä olet tärkein. Ja tiedän, että suututan muut, en puhu, enkä pyydä anteeksi. En katso silmiisi kun satutan sinua, en katso silmiisi, kun pitäisi pyytää anteeksi. Olen itsekäs, annan luvan olla itsekäs. Hemmoteltu, kakaramainen. Olenhan nainen.

(..jolla joskus .. ei oo kaikki ihan kotona)