Ei rikkinäistä voi rakastaa.
Koska ethän sinä tiedä rakastatko sitä rikkirevittyä puolta ihmisestä vai sitä ihmistä itse?
---
Kävin toissapäivänä lenkillä - olen kaverilla ollut kyläilemässä ja annoin hänen sitten lukea rauhassa kirjoituksiin. Oli ihanan pimeätä kun kello oli jotain 23:00 yöllä. Sytytin tupakan ja joku nuorehko mies tuli vastaan pyörällä, pysähtyi ja valisti minua tupakan vaaroista ja kertoi terveellisistä eläväntavoista. (Meinasin naurahtaa, että haha minulle? Minä tiedän ne kaikki.) Kuuntelin siinä sitten kiltisti ja hymyilin ja jatkasin lenkkiäni. Katselin kaunista kaupungia yövaloissa. Pidin kaikesta siitä, mitä näin. Juoksin kunnes en enää jaksanut, mutta jalkani kantoivat minua eteenpäin, en ole juossut niin pitkään aikaan. Tuntui kun sain uutta elinvoimaa juoksemisesta. Juoksin ja juoksin ja juoksin. Kävelin lumessa ja tein lumienkeleitä. Hypiskelin ja tanssahdelin iPod:in tahtiin. Vitsi, että oli mukavaa. Lenkkeily on sittenkään kivaa enkä taidakaan vihata sitä kuten olen luullut? Ehkä vihani urheilua/liikuntaa kohtaan on häviämässä?
Katselin lämpimiltä vaikuttavia taloja ja ihmisiä siellä. Haluaisin, että minulla olisi normaali perhe, olisi isi ja äiti. Rakastavaiset vanhemmat. Kiva sisko tai veli. Koira ja kaksi autoa. Se melkein jokaisen "unelma", muttei se "unelma" kuulu elämääni. Vaan se kuulu niitten muitten elämään.
Mutta jokainen joka hankkii lapsen, pitäisi tarjota sille lapselle rakastavainen koti ja rakastavaiset vanhemmat. Eikä erota heti lapsen syntyessä. Koska lapsi silloin jää vaan palloilemaan ja steppailee molempien pelissä ja manipuolio molempia vanhempia. Lapsikin väsyy, koska lapsi haluaisi pysyä lapsena eikä kasvaa aikuiseksi jo kuusivuotiaana. Lapsi leikkii, lapsi itkee, lapsi voi olla joskus hankala. Mutta kaikki se täytyy miettiä läpi ennen kuin lapsen hankkii.
Ei lapsi ole mikään uusi pari farkkuja, jotka voit heittää pois, jos et enää pidäkään farkuista tai jos niistä tulee jotenkin epäsopivat. Lapsi on olento, yksilö, jolla on tunteet. Ei sitä kuulu hakata, lyödä eikä lapsenkaan kuuluisi haukkua vanhempia. Vanhempi-lapsi suhde on toistensa kunnioittamista, hyväksymistä, kuuntelemista ja auttamista. Siihen liittyy riitoja, erimielisyyksiä, koska ihmisille tulee niitä aika ajoin, mutta tuleehan riitoja kavereidenkin kanssa? Lapsenkasvatuksen oleellinen osa on se, että ymmärtää kaveruuden ja vanhemmuuden rajan. Voi olla vanhempi ja kaveri, se vain riippuu tilanteesta.
Mietin, että mihin olen menossa. Mitä kaikkea yritän sulkea mielessäni. Haluan lokeroida jotkut huonot muistot ja unohtaa ne ikuisiksi ajoiksi. Mutta öisin ne tulee mieleeni, ne vainoavat minua eivätkä jätä minua rauhaan. Rikkirevittynä mässäilen nälällä, juoksen vaikkei jalkani enää kantaisi, itken öisin ja pelkään yksinäisyyttä. "Terve minä" olen se, kuka olen päivisin. Minä hymyilen, olen kiltti, hyvätapainen ja sosiaalinen. Minä pidän naamioni, minä hymyilen. Minua on helppoa saada leikkimään mukaan. Pieni lapsi sisälläni haluaa tulla kuultuksi. Hän ei halua, että hänet unohtettaisiin. Hän haluaa pitää hauskaa, huolettomasti. Mutta hän ei ihan osaa, koska ulkoinen, aikuinen minä olen totinen, nauran tarvittaessa, ja murehdin ulkonäköäni ja painoani. Reviirilleni ei muita mahdu. Egoni on niin iso, että se vie kaiken tilan.
Jos asuisin jonkun kanssa yhdessä niin voisinko minä olla normaali? Voisinko syödä normaalisti ja puhua normaaleista asioista? En angstaisi, en raivoaisi, en itkisi mitään syytä. Tai onhan minulla syy - syy jota yritän poissulkea mielestäni.
Helpompaa on yksin pelleillä ruualla, helpompaa on yksin löhötä sängyllä, helpompaa. Kun en osaa puhua mikä minua vaivaa niin minä kirjoitan. Enkä halua että kovin läheinen ihminen tietäisi mitä ajattelen ja miten narsistinen ja pinnallinen oikeasti olenkaan. Arvostelen ihmisiä ilman syytä, ulkonäön perusteella. Tai oikeastaan analysoin, en niinkään arvostele. Joskus olen kateellinen ihmisille, jotka voivat käydä pitsalla saamatta oksentelukohtauksia ja ihailen ihmisiä, jotka eivät heti sen jälkeen ryntäisee lenkkeilmään. Ehkä minäkin joskus pystyn olemaan sellainen.
Eräs ihminen on ollut minulle tosi tärkeä. Haluaisin että hän olisi vierelläni eikä lähtisi ikinä pois elämästäni. Pelkään pahoin, ettei tämä tule tapahtumaan. Pelkään, että hän on hävinnyt elämästäni kokonaan - ajoittain nään hänestä unia, mutta muistot alkavat haalistumaan. Jos voisin hänelle sanoa jotain vielä viimeisen kerran, kuiskailin:
"Älä jätä minua koskaan".
---
De integro. - Repeat again from the start.
10 heitetty(ä) karkkikääre(ttä):
niimpä :(
onneksi mun koira on mun vanhemmilla..
Niin, juokseminen olisi kyllä ihanaa. Jokin vain aina jarruttelee varsinkin näin lumisina aikoina lähtemästä lenkille :/ Aina jotain tekosyitä. Olisi niin ihanaa vain vetää lenkkarit jalkaan ja juosta niin kauan kuin jalat kantaa.
Heh, normaali perhe. Se olisi kyllä jotain. Kateellisena aina kuuntelen kavereiden kertomuksia ihan normaalista elämästään perheessään ja heidän valituksiaan säännöistä joita heille laitetaan. Mitään sääntöjä ei itselläni ole koskaan ollut vaan tyypillisenä avioerolapsena olen saanut tehdä ja mennä miten lystään.
Tuo on aika pelottavakin ajatus -pystyykö pakkomielteistä ruokaan ja liikuntaan luopumaan jos joskus löytää jonkun, jonka kanssa haluaisi muuttaa yhteen ja elää normaalia arkea. Kovin kauaa ei varmaan kukaan pystyisi peittelemään todellisia mietteitään. Tai ainakin se kävisi varmaan pidemmän päälle raskaaksi.
Ehkä kannattaisi ottaa yhteyttä tuohon ihmiseen? Tärkeistä henkilöistä kannattaa pitää kiinni, vaikka tapaamiset olisivatkin harvoin -ne kuitenkin antavat voimia.
Mä haaveilen ite, että voisin muuttaa jo yksin asumaan ja syödä niin vähän tai paljon kun haluan. :D
Voimia! <3
Ei se aina helpota, vaikka olisikin joku jonka kanssa asua. Kaikella kunnioitusta markustani kohtaan, kaikki on vain vaikeampaa hänen kanssaan. Ainakin kaikki syömiseen liittyvät asiat.
Hei jos jossain vaiheessa haluat vielä mun blogia lukea niin ilmota tohon vanhaan sun s-posti osote niin kutsun sut lukemaan uutta blogia (:
Oi! Kiitos tiedosta :)
Se parikin kiloa olisi aika hyvä.
Musta tuntuu etten voi enään ikinä syödä "normaalisti" ilman että lihon. Oon niin tottunut syömään vähän. 3 vuotta on pitkä aika. Kauan olet jaksanut :o
Niin se olis. Kiva blogi sulla. :)
Osa kirjottamistasi kohdista kuulostaa niin surullisen tutuilta.
Juoksulenkit kyllä piristävät, varsinkin kun sen tekee extempore reissuna eikä suunnittele sitä päiviä ennen. Suunnitelmilla on aina ikävä tapa muuttua, sen tässä on pakostakin huomannu.
Kovasti voimia sinne suuntaan. <3
Ehkä olisi helpompaa olla yksin, mutta jonkun toisen kanssa voisi myös olla onnellisempaa - sekä kenties helpompaa. Joskus se on joko tai ja kolikolla on aina kaksi puolta.
Lähetä kommentti