Cheap like a 5 dollar bill.

Tunnen itseni halvaksi, huonoksi ihmiseksi. Minulla on levoton olo ja jos lyhtypylväs jonka ohi kävelen sanoisi: "Minä haluan sinua, minä ihastuin sinuun." niin minä olisin halaamassa häntä ekaana ja viettämässä iltaa sekä yötäni hänen kanssaan. Minä kaipaan ihmiskosketusta ja minä haluan, että minulla olisi joku joka kuuntelisi ja auttaisi myös poistamaan levottomuutta. Mies, nainen, mitä väliä. Ihmisiä me kaikki ollaan. Mutta minä haluan olla sinun.

Kirjauduin s24:sen chattiinkin, olin siellä jonkun aikaa mutta tajusin, että taas minä esitin. Esitin iloista, kivaa ja halukasta ihmistä. Mutta oikeastaan tilanteen tullessa niin minä estän sen toisen toimeet, koska minä en uskalla, haluan, mutten luota.

Takaraivossani aina kalvaa tunne, että seuraavana aamuna minut jätetään kuin nalli kalliolle, vieressäni 5€ seteli ja lappunen: "kiitti, oli ihan jees"

Minä myös pelkään että se toinen aamulla kertoisi kavereilleen: hän sitä, hän tätä, hän oli huono tai hän näytti huonolta. En halua näyttää huonolta, haluan näyttää hyvältä ja olla täydellinen. Minä haluan olla ihmiskontaktissa, minä haluan mutten minä uskalla.

Minä .. Sinua.

Tajusin tänään, että kuinka paljon välitän äidistäni enkä haluaisi hänelle ikinä pahaa enkä halua itkettää häntä. Tiedän miten paljon oman eläminen riistäminen satuttaisi häntä, minä en halua olla huono sijoitus. Minä haluan olla hyvä, paras, paras tytär, joka hänellä tulisi koskaan olemaan.

Sitten minä olen ollut ihastunut erääseen mieheen jo lähemmäs vuoden verran - aina koitan vihjailla jotain mutta hän ei hetkauta, ei edes useimmiten vastaa vaikka alussa minusta tuntui että häntä kiinnosti? Meillä on se 13 vuoden ikäero mutta silti? Mentiin yks yhteen iha älyttömän hyvin.

Tänään itkin ja eilen itkin kun halusin vain kuolla. Sitten hymyilin ku mahduin eräisin tiukkiin farkkuihini. Tuntuu vaihteeksi taas ihan älyttömän pahalta vaikka olen ottanut pillerini ajallaan. Rähjään ja nauran ja itken ja raivoon. Ja minä olen ihastunut, niin älyttömän ihastunut.

Ja minä ajaan kavereitani kauemmas koska samalla kun haluan kuolla, en halua olla ihmisten keskellä. Haluan eka jäädä yksin, yksinäiseksi ja vasta sitten. Mutta hitto ku .. en tiedä, haluan en halua en jaksa jaksan. Olin niin lähellä tänään etten ois soittanu jonnekki kriisinumeroon kun itkin ihan hysteerisesti liikuntakeskuksen pukukopissa. Itkin ja itkin. Ja pyyhin kyyneleitäni.

Liian pieni bussi.

Ymmärrättekö te jotka blogissani käytte, että minä en ole pro-ana? Minä olen henkisesti sekä psyykkisesti ollut sairas jo yli viiden vuoden ajan. Minä olen vakavasti masentunut ja ollut osastolla. Syömishäiriö on tullut kaikkien ongelmien seurauksen. Väkivaltainen lapsuus, alkoholismiperhe. Minä oireilen ja minun on paha olla ja te tulette sanomaan: Syö, parane ja ole terve? Tajuatko kuinka laiha tuo tuo ja tuo on siinä ja tuolla kuvassa?

Tietenkin minä tajuan, en ole tyhmä. Olen erittäin älykäs ihmiseksi, mutta minä en vain ymmärrä, mikä järki on asua maan päällä jos ei ole mitään mihin pyrkiä. Minusta tuntuu että sen jälkeen kun olin siinä 25-26 kilon kieppeillä niin viimeiset järjen rippeet varisi. On maalaisjärkeä, on katuviisautta, on matemaattisesti älykkäitä MENSA-ihmisiä. Jokainen ihminen on kaunis sekä älykäs omalla tavallaan.

Minua vain vituttaa kun minä haluan olla laiha ja laihuuden kautta kuolla pois, koska enää vanhempani eivät voi pakottaa minua hoitoon sillä olen katkaissut suhteitani heihin. En osaa kommunikoida oikeiden ihmisten kanssa, koska teen, sanon tai lipsauttelen jotain. Enkä minä halua muille ihmisille pahaa mieltä.

Minä olen niin rikki ja minä olen ihastunut. Enkä minä vastaa puhelimeeni, koska minä haluan olla rauhassa, blogimaailmassa, lukea uutisia sekä kirjoja. Narskuttaa porkkanoita ja odottaa odottaa sitä päivää reilun vuoden kuluttua jolloin makoilen taas umpijäisenä ja tekee vaikeata saada itseäni sängystä ylös. Odotan sitä päivää kunnes minua palelee jatkuvasti ja odotan sitä päivää kun hiukseni tippuu, jolloin minusta tulee semikalju ja alan näyttämään ruumiilta. Elävä ruumis, tomuuntuu. Haluaisin ehkä elää, mutta kuoleminen tuntuu houkutellevammalta mutten halua kuolla vielä. Haluan ensin olla laiha, ja juoda itseni vielä pari kertaa sekasin ja haluan vielä kerran käydä Linnanmäellä. Haluan vielä kerran nähdä elävän ihmisen syöväni kanssani B&J's jäätelöä ja sitten minä haluan poistua rakkaiden ihmisten luokse, jotka ovat jo poistuneet ylös pilvien päälle.

Yksi taakka vain.

Minusta tuntuu, etten muuta ole kuin taakka. Itken, koska haluaisin, että äitilläni olisi normaali, kiva ja iloinen lapsi. Minua itkettää kun tuntuu, että äitini on panostanut elämänsä yhden korttinsa varaan eli minä olen sen toivo - minusta pitää tulla jotain, minun pitää pärjätä. Katson äitiäni ja haluaisin itkeä, hän on niin paljosta luopunut vuokseni, hän on antanut minulle kaiken mikä on ollut järkevää, kurittanut tarpeen vaatiessa, mutta rakastanut minua ehdoitta. Minä rakastan sinua, Äiti! - minä en osaa vain sanoa enkä näyttää sitä, haluan, että sinä tiedät sen. Minä oikuttelen, koska minä haluan nähdä, kuinka paljon sinä minua rakastat.

Minä en halua elää, mutta rakkaudesta sinuun - minä yritän.

it's such a shame
when someone you were born to love
isn't that person anymore

I love you.

I choose to love you, the shit that you had
I've learned to live without you
that's something, that is the truth
it's better to live then love you ..

Äiti, äiti hei. Usko minuun, minä haluan menestyä, minä haluan lopettaa asiani, minä haluan saada koulun päättötodistuksen. Minä haluan tehdä sinut, mutta ennen kaikkea itseäni ylpeäksi. Haluan kävellä ylväästi, laihuus ei ole saavutus, mutta minä haluaisin olla hoikin kaikista.

Onnellinen, onnea minä haluaisin. Rahaa minä haluaisin, koska ulosottovirastomiehet eivät ole kivoja ja minä pelkään. Voi luoja minä pelkään jokaista kopusta, jokaista lattian narahdusta, jokaista puhelinsoittoa, jokaista viestiä, jokaista pitkäaikaista katsetta tai auktoriteetin puhuttelua. Minä pelkään elämisen ääniä, koska ennen kaikkea minä pelkään eläämistä ja olen unohtanut ääneni.

Taas kierteessä.

Minä leivon ihan hulluna, joka päivä. Kakkua, keksejä, piirakkaa. Minä osaan, ne on maukkaita. Korvapuusteja, laskiaispullia. Syötän ne kavereille ja iskälle. Itse otan ruuan omaan huoneeseeni, pudistelen sen tuhanneksi palaseksi kahvimukiini, tyhjennän kahvimukin wc:hen. Leikin syöväni pastaa, keittoa, nakkeja.

Todellisuudessa nakkikeiton nakit sekä perunat menevät wc:stä alas. Kasviksen ja liemen minä syön. Minä huomaan että olen laihtunut. Ja minä hymyilen. Nelkyt kiloa, täältä minä tulen.

Minua heikottaa ja kärsin nestehukan. Oloni oli mitä karmein eikä ruoka pysynyt sisälläni, mutta tiesin, että laihdun vaikka ravasin wc:ssä jatkuvasti kun oksetti ja pyörrytti. Missään ei ollut hyvä olla, kylppärin kylmä lattia otti parhaiten vastaan.

Syön lääkkeitä, hymyilen miettien hymyssä suin " Minä haluaisin kuolla " ja nauran.

Gimme more.

Olen välillä kirjoittanut "Hyvästi"-kirjeitä. Olen koittanut vetää lääke yliannostuksia. Mielialaani heittelee ylös, alas, alas, ylös. Minulta on mennyt luottotiedot. Minä olen yli 10,000 veloissa. Minä en voi saada asuntoa. Olen koditon, työtön, asunnoton. Hengailen kavereilla, isän luona, ei ollenkaan kivaa.

Mikä järki tässä elämässä on? Kuinka monta vuotta olen jo tuhlannut elämästäni? Miksen ole valmistunut vielä miksikään?

Minua ketuttaa ihan suunnattomasti kun minä en osaa elää enkä minä oikeastaan edes halua.

Tällä hetkellä olen hyvällä tuulella enkä kerro mitään mikä itkettäisi koska en halua pilata fiilistäni. Kerron lisää sitten illemmalla, oikeasti, luppaan, kun nyt minulla on tietokone ja nettiyhteys ainakin toistaiseksi!

Ja tavoitepainooni on niiiiiiiiiiin paljon matkaa ja tunnen vieläkin itseni niin isoksi. Vaaka on vihollinen ja lääkkeet ovat pettureita.