Oispa minulla oma elämä!

Oispa minulla oma tietokone, oma nettiyhteys ja oma asunto. Tällä hetkellä en luota avopuolisooni, tai minusta tuntuu ettei hän kerro minulle asioita, joita haluaisin tietää tai vaikka en haluaiskaan niin minusta olisi mainiota, jos hän pystyisi avautumaan minulle tietyistä asioista eikä aina tarvitse heittää läppää.

Minusta tuntuu, että olen kertonut hänelle liikaa, puhua pälpättäny, en ole malttanut pysyä hiljaa. En ole malttanut olla se vaitinainen minä, se kiltti minä, joka ei puhu, joka kuuntelee, nyökkää ja painuu lenkille, jos ärsyttää. Minä olen aina osannut puhua, nytkin puhun tai kirjoitan. IHAN LIIKAA. Mutta kun tulee konflikti, en haluaisi puhua, en ollenkaan..

Olen oppinut, sisäistänyt sen riitely-mallin vanhemmiltani, ettei ristiriidoista puhuta, pidetään mykkäkoulua ja mennään omia polkuja toivoten, että jossain vaiheessa kohdataan.

HÄN: elämäni kiintopiste, ihminen, jonka takia haluaisin jaksaa, ihminen, josta välitän, mutta ihminen, johon en osaa luottaa. ENÄÄ... jos hän kertoo ainakin yhden henkilökohtaiseni asian kaverillensa, niin mistä tiedän ettei hän ole joitain muita juttujakaan kertonut? Minusta se on ihan epäreilua, että minä en pysty kertomaan kellekkään muulle ku hänelle minun asioista, mutta hän pystyy puhumaan omalle, hyvälle kaverille.

Onko se ihan väärin, että tunnen kiukkua, että minun/meidän henk.koht asia on kerrottu eteenpäin? Asia, josta en halunnut, että kovin moni tietäisi. Paitsi lääkäri ja hän.. sekä yksi kaveri, joka on kokennut sen kaiken, joka on minulle melkein ku sisko.

Onko ihan väärin, että haluan poistua hänen elämästään, omaan asuntooni? Kyllä, minä välitän, mutta minä en jaksa. En jaksa sitä että silmäni ovat kosteat, iltaisin nukahdan itkuuni ja eri sänkyyn ku Hän. Eihän minun tarvitse elää Hänen kanssa, ei tarvitse tehdä lapsia, ei tarvitse mennä naimisiin. Ei tarvitse rakastella, ei tarvi rakastaa, ei tarvi pitää kenestäkään, pitää oppia pitämään ja rakastamaan itseään, mutta sinne on pitkä matka, joten luulen, että sitä matkaa varten minun pitäisi saada rauhaa. Hän on satuttanut minua, kai mä joskus opin, ettei kehenkään voi Oikeastaan luottaa.

Olen sekaisin, sekopäistä menoa. Toivon, että kirjastani loppuu sivut ja se palaa tuhkaksi. En pelkää, enkä toivo, mutta en jaksa tätä menoa, en mitään menoa. Haluan olla yksin. Rauhassa, en kenekään tiellä. Pois täältä.