En ymmärrä, että miten mokaan ja munaan kaiken mihin kosken. Kaikki on hyvin ja sitten minua ärsyttää, raivoan, kiukkuan, heitän tavaroita ja vaatteita. Minua kiukuttaa, tuntuu, että olen niin yksin, ei ketään kelle puhua, ei ketään kelle sanoa, että voisitko vaan olla kanssani, katsoa silmiini ja naurattaa minua? Voitko olla siinä ihan lähelläni, keskittyä minuuni?
Voisitko ripustaa pyykit, toisaalta en minäkään auta ssinua aina ripustamaan niitä.. voisitko tehdä ruokaa? Toisaalta, en söis varmaan kuitenkaan. Kuuntelisitko vaan, jos kertoisin, että minua ärsyttää, antaisitko minun vaan itkeä ilman syytä?
Koin paljon viimeisten viikkojen aikana, itkin sitä kun näin iskän, hiljaa, yksin ja sulkeuduin itseeni. Minulla olisi voinut olla perhe, mutta nyt se on myöhäistä. Mikään ei enää palaudu ennalleen. Ei mikään, ei milloinkaan.
Minun pitää unohtaa menneet ja keskittyä tulevaisuuteeni, koska muuten mokaan nykyhetken ja kaiken ihmisen kanssa, kenestä välitän. Minun on pakko, jos haluan selviytyä, koska menneisyyden muistelu eikä jossittelu ole mikään ratkaisu mihinkään. Omat tulevat valintani ja suuni aukominen ovat avaimet menestykseen, koska kukaan politiikko ei ole voittanut vaalikampanjakaan puhumattomuudella.
